Alus­sa on “lap­si”. #

 #

“Lap­si” kes­tää vas­toin­käy­mi­siä, eri­tyi­ses­ti pet­ty­myk­siä huo­nos­ti, joten ajan myö­tä psyy­ke kehit­tää “lap­sen” ympä­ril­le suo­jak­si “aikui­sen”. #

 #

“Aikui­nen” suo­je­lee psyy­ket­tä pet­ty­myk­sil­tä eri kei­noil­la, jois­ta yksi on “lap­sen” kiel­tä­mi­nen: “aikui­nen” estää “las­ta” toteut­ta­mas­ta itse­ään, elä­mäs­tä “lap­sen” halua­mal­la taval­la. Suo­je­lu­me­ka­nis­mi perus­tu­nee useim­mi­ten ajal­li­seen vaih­to­kaup­paan: “aikui­nen” lupaa “lap­sel­le”, että tämän alis­tu­mi­ses­ta kiel­toon täs­sä tilan­tees­sa seu­raa sal­lit­tua itsen toteut­ta­mis­ta jos­sain myö­hem­mäs­sä tilan­tees­sa. #

 #

“Aikui­sen” kehit­ty­mi­nen voi häi­riin­tyä eri tavoin. “Aikui­nen” voi esi­mer­kik­si jää­dä kei­noil­taan vail­li­nai­sek­si, jol­loin myös sen mah­dol­li­suu­det suo­jel­la “las­ta” pet­ty­myk­sil­tä ovat vaja­vai­set. “Lap­si” toteut­taa itse­ään enem­män kuin pet­ty­myk­sien vält­tä­mi­sen kan­nal­ta oli­si paras­ta, käy­tös saat­taa ulko­puo­li­ses­ta vai­kut­taa impul­sii­vi­sel­ta. #

 #

Toi­saal­ta “aikui­nen” voi yli­ke­hit­tyä. Näin voi tapah­tua sil­loin, kun psyy­ke jou­tuu olo­suh­tei­den takia kehit­tä­mään “aikui­sen” “lap­sen” suo­jak­si lii­an var­hain, ja se syö tilaa vie­lä kehit­ty­mät­tö­mäl­tä “lap­sel­ta”. #

 #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” psy­ko­pa­to­lo­gia on eri­tyi­sen mie­len­kiin­toi­nen ja sil­ti suh­teel­li­sen hei­kos­ti tun­net­tu. Jäl­kim­mäi­nen saat­taa joh­tua sii­tä, että pato­lo­gi­si­na­kin nämä ihmi­set pysy­vät toi­min­ta­ky­kyi­si­nä, ja toi­min­ta­ky­kyn­sä mene­tet­ty­ään he muut­tu­vat pikem­min­kin pas­sii­vi­sik­si acting outin sijaan. Pato­lo­gias­saan­kin he ovat jär­jes­tel­mäl­li­siä ja saat­ta­vat alis­taa myös per­heen­sä, työ­paik­kan­sa, tai tut­ta­va­pii­rin­sä sil­le sen sijaan, että ajau­tui­si­vat poik­kea­vuu­ten­sa takia ympä­ris­tön­sä kans­sa suo­raan vai­keuk­siin. #

Yli­ke­hit­ty­neen “aikui­sen” ongel­mak­si saat­taa muo­dos­tua ali­ke­hit­ty­neek­si jää­nyt “lap­si”. Kun “lap­si” ava­taan ajal­li­sel­le kuvaa­jal­le, sil­lä on oma kehi­tys­kaa­ren­sa. Mikä­li lii­an var­hain muo­dos­tu­nut “aikui­nen” kes­keyt­tää tämän kehi­tyk­sen kulun ennen kuin se on saa­vut­ta­nut luon­nol­li­sen lop­pun­sa, “lap­si” jää tyy­dyt­ty­mät­tö­mään tilaan. Psyy­kel­tä puut­tuu koke­mus “lap­sen” kei­no­jen riit­tä­mät­tö­myy­des­tä, eikä “lap­si” alis­tu “aikui­sen” kiel­toi­hin uskos­ta pysy­vään omaan par­haa­seen­sa, vaan olo­suh­tei­den pakos­ta. “Lap­si” tur­vau­tuu “aikui­seen” jää­des­sään odot­ta­maan parem­pia aiko­ja, toi­vee­naan pääs­tä jäl­leen toteut­ta­maan itse­ään, kul­ke­maan kes­key­ty­neen kehi­tyk­sen­sä lop­puun. Tämä pyr­ki­mys saat­taa ilme­tä acting outi­na. #

Yli­ke­hit­ty­nyt “aikui­nen­kin” yleen­sä sal­lii “lap­sen” toteut­taa jos­sain mää­rin itse­ään. Tuon mää­rän pie­nuus hei­jas­te­lee kui­ten­kin “aikui­sen” ja “lap­sen” pai­noar­vo­jen epä­suh­taa vii­mei­ses­sä kuvas­sa. Pahim­mil­laan psyy­ke voi olla niin “aikui­sek­si” luk­kiu­tu­nut, ettei enää omin kei­noin kyke­ne pääs­tä­mään “las­ta” irral­leen, vaan tar­vit­see sii­hen esi­mer­kik­si päih­tei­tä. #

Var­hais­ta lap­suut­ta­ni sävyt­ti tämä koke­mus: isä juo, min­kä jäl­keen äiti ja isä rii­te­le­vät, ja minä itken kos­ka äiti­kin itkee. Pie­nel­le lap­sel­le mah­dot­to­min­ta oli kui­ten­kin sen sulat­ta­mi­nen, että isän ilkey­des­tä huo­li­mat­ta­kin äiti halusi olla isän kans­sa. Lap­sen näkö­kul­mas­ta­ni äiti siis valit­si isän tämän viois­ta huo­li­mat­ta­kin eikä minua. #

Niin­pä tyy­dyin toi­sek­si­par­haa­seen eli väli­neen roo­liin: yri­tin pitää sopua yllä, sii­nä epä­on­nis­tut­tua­ni palaut­taa sovun, ja vie­lä sii­nä­kin epä­on­nis­tut­tua­ni loh­dut­taa äitiä.  #

Tuo valin­ta oli kai­ke­ti var­hai­suu­ten­sa takia var­sin perin­poh­jai­nen, ja selit­tää sen, mik­sen vie­lä nuo­rel­la aikui­siäl­lä­kään tun­te­nut mitään muu­ta tapaa “rakas­taa” kuin sen, että pyrin otta­maan sil­loi­sen kump­pa­ni­ni pahan olon pois. Lisäk­si se selit­tää sen, mik­si sit­ten, kun epä­on­nis­tuin täs­sä hank­kees­sa­ni, jäin ker­ta kaik­ki­aan tyh­jän pääl­le: ihmi­sar­voa minul­la ei kos­kaan ollut ollut­kaan, ja nyt minul­ta oli riis­tet­ty myös väli­near­vo­ni, johon tähän saak­ka olin saat­ta­nut tur­vau­tua. #

Koti­mai­sia popu­laa­rip­sy­ko­lo­ge­ja jäl­ji­tel­läk­se­ni voi­sin kiteyt­tää täs­tä jon­kin isku­lauseen­omai­sen yleis­pä­te­vyy­den. Kut­su­taan­pa sitä vaik­ka väli­ne­lap­sen mur­he­näy­tel­mäk­si. Väli­ne­lap­si on lap­si, jon­ka toi­veil­le ja tar­peil­le ei lap­suu­de­nym­pä­ris­tös­sä ole tilaa, ja joka sen sijaan kehit­tää ole­mas­sao­lol­leen oikeu­tuk­sen van­hem­pien­sa tai mui­den ihmis­ten tar­peis­ta ja toi­veis­ta. Väli­ne­lap­si voi jopa alkaa uskoa, että hänet on nime­no­maan luo­tu täyt­tä­mään näi­tä toi­sil­le kuu­lu­via toi­vei­ta ja tar­pei­ta. #

Väli­ne­lap­sen tra­ge­dia voi sovel­tua alko­ho­lion­gel­mai­sen per­heen lap­sen lisäk­si yhtä hyvin vaik­ka­pa sek­su­aa­li­ses­ti hyväk­si­käy­tet­tyyn, pahoin­pi­del­tyyn tai avio­ero­lap­seen. Hyväk­si­käy­tet­ty lap­si voi kokea ole­van­sa oikeu­tet­tu ole­mas­sao­loon­sa ainoas­taan toi­sen fyy­si­sen tar­peen tyy­dyt­tä­mi­sen väli­nee­nä, pahoin­pi­del­ty taas ainoas­taan toi­sen vihan kaa­toas­tia­na. #

Mur­he­näy­tel­mä syn­tyy, kun tämä lap­suu­de­nym­pä­ris­tös­sä toi­mi­nut vält­tä­mä­tön sopeu­tu­ma ei väli­ne­lap­sen kas­vet­tua väli­ne­ai­kui­sek­si enää toi­mi­kaan, tai alkaa toi­mi­mi­ses­taan huo­li­mat­ta kään­tyä kan­ta­jan­sa elä­mää rajoit­ta­vak­si taa­kak­si. Ääri­ta­pauk­ses­sa, kuten omas­sa­ni, se voi tör­mä­tä sei­nään ja hajo­ta ker­ta kaik­ki­aan omaan mah­dot­to­muu­teen­sa. #

Sain koti­teh­tä­väk­si tark­kail­la vaa­ti­vuut­ta­ni ja yrit­tää miet­tiä vaih­toeh­toi­sia aja­tuk­sia vaa­ti­vuut­ta havai­tes­sa­ni. Niin teh­des­sä­ni tör­mä­sin sii­hen, että näen kaik­ki vaa­ti­vuu­del­le­ni vaih­toeh­toi­set ajat­te­lu­mal­lit vain lap­sel­li­sil­le (lap­sil­le) sopi­vi­na mie­li­ku­vi­tus­leik­kei­nä, joil­la ei ole oikeas­ti mitään muu­ta mer­ki­tys­tä kuin tukea posi­tii­vis­ta (eli val­heel­lis­ta) minä- ja maa­il­man­ku­vaa. Jaan siis ihmi­set hei­ve­röi­siin, lap­sen­kal­tai­siin olen­toi­hin, jol­lai­sia useim­mat muut ovat, ja itse­ni kal­tai­siin vas­tuul­li­siin yksi­löi­hin, joi­den teh­tä­vä­nä on kamp­pail­la suo­raan likai­sen todel­li­suu­den kans­sa ja suo­jel­la sil­tä noi­ta lap­sen­kal­tai­sia, heik­ko­ja (eli taval­li­sia) ihmi­siä ja hei­dän minä­ku­vaan­sa. #

Tämän minus­sa hyvin syväl­lä ole­van raken­teen takia en pys­ty oikeas­ti miet­ti­mään vaih­toeh­to­ja noil­le vaa­ti­vil­le aja­tuk­sil­le­ni. Se ei siis ole vain joku minua ali­ta­jun­nas­ta hämä­räs­ti vähän sin­ne­päin ohjaa­va skee­ma, jon­ka tie­toi­sel­la tasol­la voi­sin ehkä kokea jopa epä­joh­don­mu­kai­sek­si tai vie­raak­si, vaan uskon sii­hen ihan oikeas­ti ja näin tie­toi­ses­ti­kin. En halua vali­ta lap­sen roo­lia vas­tuun­kan­ta­jan­roo­li­ni ras­kau­des­ta huo­li­mat­ta, enkä usko, että sitä tar­vit­see edes perus­tel­la. #

En ole kovin­kaan aktii­vi­nen super­san­ka­ri. Yhtääl­tä ihmi­set tule­vat useim­mi­ten var­sin hyvin toi­meen val­heel­li­ses­ta posi­tii­vi­suu­des­taan huo­li­mat­ta, joten mitään pelas­ta­mis­ta ei yleen­sä tar­vi­ta. Toi­saal­ta taas koen vel­vol­li­suuk­sie­ni rajoit­tu­van vain nii­hin ihmi­siin, jot­ka ovat minul­le mer­ki­tyk­sel­li­siä, eikä sel­lai­sia ole pal­jon  — osit­tain juu­ri sik­si, että olen näin pyr­ki­nyt rajaa­maan vel­vol­li­suuk­sia­ni. #

Tämä aja­tuk­se­ni selit­tää aika pit­käl­ti toi­vei­ta­ni ja haa­vei­ta­ni, jois­sa ihmi­set luo­pu­vat, tai hei­dät pako­te­taan luo­pu­maan (kos­ka vapaa­eh­toi­nen luo­pu­mi­nen ei vai­ku­ta toden­nä­köi­sel­tä) lap­sel­li­ses­ta tur­val­li­suu­den­tun­tees­taan, vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa tot­ta ole­vas­ta hyväs­tä maa­il­mas­taan. Sen jäl­keen alkai­si ensim­mäis­tä ker­taa his­to­rias­sa ihmi­sen aikui­suus, jos­sa etsit­täi­siin veris­sä­päin ja ham­paat irves­sä todel­li­sia kei­no­ja sel­viy­tyä yksin täs­sä loh­dut­to­mas­sa, kyl­mäs­sä maa­il­mas­sa. #

Tur­haan, tie­tys­ti, mut­ta aina­kaan en enää jou­tui­si totea­maan sitä yksi­nä­ni. #