marginaali

Voight-Kampff

#15407. Maanantai, 11. lokakuuta 2010 klo 17.38.15, kirjoittanut Jani.

Alus­ta­via suun­ni­tel­mia teh­tiin tänään psy­ko­lo­gil­la. Perim­mäi­nen epä­luu­loi­suu­te­ni ihmi­siä koh­taan pitäi­si voit­taa ja pitäi­si oppia ole­maan oma­na itse­nä­ni. Psy­ko­lo­gi arve­li, että näi­den har­joit­te­luun päi­vä­osas­to oli­si sopi­va paik­ka. Täy­tyy kuu­lem­ma men­nä sin­ne ja vän­gä­tä vas­taan joka asias­sa niin saan har­joi­tus­ta. #

Toi­sin sanoen röl­lä­tä niin kuin vain tääl­lä netis­sä olen tähän asti. #

Trollface #

Mut­ta se suun­ni­tel­ma riip­puu vie­lä lää­kä­ris­tä. #

Olen kyl­lä mel­ko hyvin saa­nut psyy­ke­ni pii­rus­tuk­set psy­ko­lo­gil­le esi­tel­tyä, ja samal­la tie­tys­ti myös sel­kiy­tet­tyä itsel­le­ni. Hämä­rän pei­tos­sa ovat oikeas­taan vain ne var­si­nai­set tapah­tu­mat ja tilan­teet, jois­sa nykyi­nen kie­rou­tu­nut per­soo­na­ni on saa­nut alkun­sa, sil­lä ne ovat jos­sain syväl­lä var­hais­lap­suu­des­sa. #

Mut­ta ei niil­lä yksi­tyis­koh­dil­la toi­saal­ta sinän­sä ole juu­ri mer­ki­tys­tä­kään. Pää­piir­teet on help­po joh­taa sii­tä miten suh­tau­dun aikui­suu­teen ja lap­suu­teen. Olen jou­tu­nut pie­ne­nä teke­mään valin­to­ja ja rat­kai­su­ja sii­tä mil­lai­nen minä olen, kun ihmi­set nor­maa­lis­ti miet­ti­vät näi­tä asioi­ta kai vas­ta toi­sel­la kym­me­nel­lä. Sil­loin mus­tan ja val­koi­sen välis­sä on jo vähän eri sävy­jä­kin toi­sin kuin taa­pe­roi­käi­sel­lä. #

Pär­jä­täk­se­ni nykyis­tä parem­min minun pitäi­si kas­vaa aikui­sek­si ilman, että petän pik­ku-Janin muut­tu­mal­la aikui­sek­si. Sii­hen para­dok­siin ehkä kitey­tyy ongel­mie­ni ydin. #

Vajaat aikuiset

#12731. Perjantai, 30. huhtikuuta 2010 klo 10.13.39, kirjoittanut Jani.

Olen tain­nut aikai­sem­min­kin kir­joit­taa sii­tä miten haluai­sin olla aikui­nen, sisäi­ses­ti siis, en sel­lai­nen ste­reo­tyyp­pi­nen, jol­la on bei­ge jak­ku­pu­ku ja bei­ge olo­huo­ne ja astias­to, jon­ka kaik­ki osat saman­lai­sia. Mut­ta en oikeas­taan tie­dä haluan­ko, vai ajat­te­len­ko että minun kuu­luu olla. Tun­nen itse­ni val­ta­van lap­sel­li­sek­si ja osaa­mat­to­mak­si, aivan kuin minul­ta puut­tui­si jotain oleel­li­sia tai­to­ja, jot­ka kaik­ki muut osaa­vat jo lap­si­na tai vähin­tään tei­ni-iäs­sä. En kyl­lä kek­si niis­tä nyt yhtään esi­merk­kiä, muu­ta kuin ehkä kyvyn hank­kia töi­tä. Tai kyvyn hal­li­ta stres­siä. Tai sit­ten ne ovat asioi­ta, jot­ka tun­tu­vat muil­le itses­tään sel­vil­tä. Esim. työ­ka­ve­reil­la­ni kai­kil­la tun­tui ole­van käsi­tys sii­tä mis­sä ja mitä he halua­vat olla vii­den vuo­den pääs­tä. Minä vain aje­leh­din eikä minul­le ole tul­lut edes mie­leen teh­dä jotain vii­si­vuo­tis­suun­ni­tel­maa. Että muut tie­tä­vät ja osaa­vat asioi­ta, jois­ta minul­la ei ole mitään käsi­tys­tä mut­ta jot­ka ovat olen­nai­sia aikui­se­na ole­mi­ses­sa. #

Näky­mä­tön tyt­tö: Tors­tai #

Tuo tun­ne oman aikui­suu­den vaja­vuu­des­ta tun­tuu hyvin tutul­ta, ja sen täs­mäl­li­sem­pi mää­rit­te­ly edes esi­merk­kien kaut­ta on samoin minul­le han­ka­laa. “Kyky hank­kia töi­tä” soit­taa kyl­lä vah­vas­ti kel­lo­ja, vaik­ka jos ajat­te­len sitä tar­kem­min, kyse on enem­män­kin näky­mät­tö­mäs­tä muu­ris­ta, joka tun­tuu sei­so­van minun ja vaik­ka­pa sit­ten tuon töi­den hank­ki­mi­sen välis­sä. Muu­ris­sa on port­ti jon­ka ylä­puo­lel­la ole­vas­sa kyl­tis­sä lukee “vain aikui­sil­le”, enkä minä sik­si uskal­la men­nä sii­tä, sil­lä en koe itseä­ni aikui­sek­si. Vai­ku­tus on yhtä teho­kas kuin jos kyl­tis­sä luki­si “Arbeit macht frei”. #

Huo­mat­ta­vaa täs­sä on se, että minul­ta puut­tu­vat tie­tys­ti kyl­lä kaik­ki käy­tän­nön tai­dot­kin, joi­ta esi­mer­kik­si nyt sit­ten vaik­ka­pa tuo työn hank­ki­mi­nen edel­lyt­täi­si, mut­ta ne eivät ole se, mikä töi­den hake­mi­sen pää­asias­sa estäi­si, jos sel­lai­seen alkai­sin. Kyky­jä­hän voi hank­kia vain har­joit­te­le­mal­la, eikä uusien asioi­den opet­te­le­mi­nen tuo­ta minul­le vai­keuk­sia, jos haluan sitä teh­dä. Kyse ei siis vie­lä­kin tar­kem­min sanoen ole­kaan sii­tä, etten­kö uskal­tai­si men­nä tuos­ta por­tis­ta, vaan sii­tä, etten halua. #

Syyt sii­hen, etten halua, mene­vät sit­ten jo niin hen­ki­lö­koh­tai­sel­le alu­eel­le, että niis­sä vii­meis­tään poi­ken­nen var­maan­kin Näky­mät­tö­män tytön ongel­mas­ta. Olen miet­ti­nyt noi­ta syi­tä jon­kin ver­ran, mut­ten muis­taak­se­ni ole käsi­tel­lyt nii­tä mis­sään tera­pia­kes­kus­te­luis­sa. Sik­si en roh­ke­ne väit­tää käsi­tys­tä­ni niis­tä tie­dok­si, niin kuin monis­ta kes­kus­te­luis­sa käsi­tel­lyis­tä asiois­ta pys­tyn teke­mään. Se hyö­ty tera­pia­kes­kus­te­luis­ta aina­kin on siis ollut, että siel­lä saa var­muut­ta itseen­sä liit­ty­viin käsi­tyk­siin­sä. #

Teo­ria­ni mukaan sii­nä, etten halua teh­dä joi­tain asioi­ta, jot­ka miel­län aikui­suu­den ilmen­ty­mik­si, on kyse uhmas­ta. Muis­to­je­ni koke­mus­maa­il­mas­sa on kat­ke­ra tun­ne sii­tä, että minut sul­je­taan joi­den­kin asioi­den ulko­puo­lel­le sik­si, etten ole vie­lä aikui­nen (sit­ten kun kas­vat isok­si sitä ja tätä). Toi­saal­ta taas koin, että minul­ta edel­ly­te­tään aikuis­mais­ta käyt­täy­ty­mis­tä (isot pojat sitä ja tätä), joten olin kah­den vas­tak­kai­sen voi­man ris­ti­pai­nees­sa. Vaik­ka aikaa ja paik­kaa en muis­ta­kaan, niin muis­tan kyl­lä päät­tä­nee­ni, että minä en kos­kaan rupea aikui­sek­si, jos ne ovat tuol­lai­sia — jos tämän sanan oli­sin sil­loin tien­nyt — ikä­ra­sis­te­ja. #

Sik­si yli­pään­sä kaik­ki mitä tuol­loin, luul­ta­vas­ti alle kou­lui­käi­se­nä, miel­sin aikui­suu­teen kuu­lu­vak­si, muut­tui minul­le vas­ten­mie­li­sek­si. Sik­si esi­mer­kik­si sek­si on minul­le niin kovin vai­kea asia sulat­taa: aina, kun minun pitäi­si käyt­täy­tyä sek­sin suh­teen aikuis­mai­ses­ti (oli­pa se sit­ten käy­tän­nön tai puheen tasol­la), tun­nen teke­vä­ni vää­rin sitä pien­tä poi­kaa koh­taan, joka koki, että sek­si on yksi nii­tä asioi­ta, jot­ka mää­rit­te­le­vät näi­tä vit­tu­mai­sia ilkiöi­tä, joi­ta kut­su­taan aikui­sik­si. #

Tämä on siis se muu­ri, joka sei­soo myös minun ja työn­te­ke­mi­sen, ja ensi kädes­sä kaik­kien työn­te­ke­mi­sen edel­lyt­tä­mien käy­tän­nön tai­to­jen välis­sä: minä en kos­kaan halua olla yksi heis­tä, niis­tä ilkiöis­tä. #

kuulee unia

#10441. Tiistai, 10. marraskuuta 2009 klo 10.53.09, kirjoittanut Jani. 

M: Hei!
J: Hei.
M: Noh, minkäslaista tänään olis mielessä?
J: (Hymyilee.) No... eipä mitään, erityisempiä.
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: Ei mitään ihmeempiä?
J: Ei.
M: Viimeksihän puheltiin vähän siitä mitä, minkälaisia ajatuksia sinulla oli, tai muistelit että mitä mietit silloin pienempänä, semmoisena kouluikäsenä.
J: (Havahtuu.) Joo.
M: ...onko siitä, tullut jotain ehkä mieleen nyt?
J: No... tuli vain, taikka muistin tuossa, että näin viime yönä, tai että minkälaista unta näin viime yönä. (Hiljaa.) Semmosta... näen vissiin aika monestiki, tai ei nyt jatkuvasti, mutta sillä lailla kausittain, semmosia että olen, tai useinki olen koulussa kyllä unissa, mutta sitte näin joskus ne on semmosiaki että, niinku viime yönä, että... että olen niinku hirviän väsyny sielä... aiemmin ne oikiastaan oli semmosia että olin niinku ensin koulussa, tai menin sinne, ja sitte huomasin että enhän minä tähän pysty-
M: Eli oliko tämä nyt, se sinun peruskoulu vai joku-
J: Joo, peruskoulu, tai lukio, ku net oli meillä yläaste ja lukio samassa. Niin sielä olen, ja sitte yhtäkkiä tajuan, että koulua on vielä monta tuntia, tai vaikka etes tuntiki, ja se tuntuu ihan musertavalta, että niin musertavan pitkä, pitkä aika on vielä ku pitää olla. Ja muistan siinä sitte että enhän minä ole tähän pystyny enää aikoihin, miksi ihmeessä minä tänne nyt tulin, ku en jaksa... (Otsa rypistyy, vaikenee.)
M: (Odottaa.)
J: Ja sitte yleensä niinku, sillä lailla, lähen sieltä tai olen lähössä pois sitte, ku tajuan etten jaksa, eikä siinä mitään, sillä lailla, etten ole huolissani siitä että mitä siitä opettajat ajattelee vaikka lähen kesken päivän, ku tiiän itte että olen... (Synkistyy, vaikenee.) Että olen niin pahasti sairas että se varmasti ymmärretään.
M: Niin. (Odottaa.)
J: Se on... sillä lailla, varmaan ihan suoraan sieltä, sillon ku oikiasti sairastuin, tai että sitä niinku heijastelee, ja se on... aika synkkää tai sillä lailla, surullista että, oikiastaan en kyllä sillon ajatellu yhtään sitä mitä siitä jokku opettajat ajattelee, mutta se on pikemminki niinku miten olin pienenä, tai että miten sillon olisin ajatellu, että nyt minä tiiän että olen niin kipiä että sillon voi olla pois koulusta. (Vaikuttaa alakuloiselta.)
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: Eli se tuntuu surulliselta kun sitä ajattelee?
J: Niin. Sillai... että seki niinku, oikiastaan niin, siitä pitiki sanoa, että se miksi viimeksi puhuin, tai aloin puhua siitä miten sillon pienenä ajattelin, että se niinku, sen takia, tai sen jälkeen, ku olin niinku huomannu, tai jotenki... kasvanu siihen, että tämähän on kaikki ihan mieletöntä, ettei ole mitään järkiä, tai tarkotusta, semmonen, niin se niinku herätti semmosen tar... tai että sen takia sitte niinku ikään ku kasvatin itselleni semmosen... valepersoonan (pysähtyy. Odottaa, hiukan kysyvänä.)
M: (Rohkaisevasti.) Niin.
J: Niin semmosen, joka sitte, niinku, että sen turvin sitte niinku pystyin kasvamaan, tai että se niinku tuli mulle pelastuk- (vaikenee. Nieleskelee. Alkaa kyynelehtiä.)
M: (Ymmärtävästi.) Niin, eli ikään kuin nostit itse itsesi siitä... että kun oli vaikea olla silloin pienenä, niin...
J: Niin, niin sillä lailla, rupesin itse itselleni, että se ehkä oli se pienenä se semmonen tunne ettei ole mitään, niin se ehkä oli semmosta vähän niinku yksinäisyyttä, tai semmosta mitä niinku lapsi, ku lapsella pitää olla semmonen tunne, että voi olla turvallisesti ja että, että on joku aikuinen... (vaikenee taas.)
M: (Odottaa.)
J: Niin että lapsella pitää olla joku johon voi sillä lailla tuntea että voi turvautua, ettei ole niin vaikeaa. Niin ehkä mulla vähän... että koin, ettei voi olla sillä lailla, turvautua keneenkään, ja siksi, siitä tuli se semmonen tunne, että tämä maailma on niin lohuton paikka. (Hiljaa.) Ja siihen sitten, tosiaan niinku itte ittelleni ikään ku rupesin semmoseksi, aikuseksi. Joka... (nyyhkii.) Joka sitten...
M: (Odottaa.)
J: Se uni..., olen sen kertonukki, siinä on se hevonen...
M: (Rohkaisevasti.) Joo, minä muistan sen.
J: Niin se on semmonen, vaikka siinä toisaalta on kyse vähän mummistaki, että mummi oli mulle semmonen aikunen, ja se sitten kuoli, niin olen ajatellu, että se kuitenki on se hevonen jotaki semmosta... minun sisäistäki, ja se on varmaan se minun semmonen, oma sisäinen aikuinen, se semmonen... valepersoona, jonka avulla, taikka turvin kasvoin sitte niin, sillä lailla pääsin siitä yksinäisyyestä tai turvattomuuesta mikä oli sillon pienenä.
M: Niin.
J: Ja sitten se kuoli... olin lähellä, tai etten päässy, se minusta, sen takia — tai senki takia niin surullinen on se, että siinä unessa se matka minkä sillä pääsin oli niin lyhyt, etten päässy ku semmosen ehkä kilometrin sieltä mummilasta, etten sen kauemmas.
M: (Odottaa.)
J: (Miettivänä.) Niin se sillä lailla... jotenki ehkä liittyy tähän... näihin uniin joissa nyt sitte olen koululla. Että ku se miten tajuan, että olen niin sairas, niin se on hyvin sillä lailla, sitä justiin miten ajattelin sillon pienenä, että oli hyvin selvä semmonen mulla raja niinku, että tiesin ite mikä on aikusesta ihmisestä hyväksyttävä syy olla pois koulusta ja se... tai ehkä sen nyt tietää muutki, mutta että siinä hyvin vahvasti se tuntuu minusta niinku, että se miten minä sen ajattelin, niin sen ajattelin justiin sillä minun, aikuispersoonalla.
M: Niin.
J: Ymmärräkkö, tai että onko tässä, (alkaa hymyillä) mitään järkiä?
M: Kyllä minä, luulen ymmärtäväni. Eli että sen takia tuli näistä koulujutuista niin vahvasti sulla nyt mieleen tämä aiempi uni, kun se muistutti siitä mikä siinä unessa niin vahvasti, tai selkeästi kiteytyy.
J: Niin.
M: Eli se sellainen sinulla ollut turva tai tuki, joka auttoi sinut sieltä mummilasta matkan alkuun, mutta sitten kuitenkin sille kävi jotenkin... huonosti siinä.
J: Niin. (Liikuttuu taas.)
M: ...tai että se ei jaksanut kovin pitkälle, ja se, oliko se ehkä, minulla tulee nyt mieleen, että mikä piste sinun elämässä se sitten ehkä oli se, missä sinä sen... lapsuuden tuen menetit?
J: (Keskittyy.) Se oli... varmaan se oli se siinä, sillon ku sairastuin. Se oli se (liikuttuu) piste justiin, siis sillon minä sen unen näinkin...
M: (Oivaltavasti.) No niin.
J: ...siis sillon, sillon se ikään ku lopullisesti, murtui taikka hajos se (kyynelehtien), ettei se enää niinku toiminu, se minkä olin sieltä saanu, taikka itelleni kasvattanu, se semmonen... tuki.
M: Niin.
J: (Haudanvakavana.) Eli ikään ku sillon se osa minusta kuoli, niinku siinä unessa tapahtuki.
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa.)
M: No... mitä sinä ajattelet... nyt siitä, tai että, onko kenties jotain tullut sen tilalle, minkä koet, että silloin menetit?
J: No ei... se... olen (hymähtäen) ikään ku jumahtanu siihen, niinku näistä unistaki, siis näistä mitä nyt näen, näitä koulu-unia, että niissäki muka yritän jotaki, ja sitte tajuanki että enhän minä tähän pysty... (ajatuksiinsa vajoten.) Etten pysty tähän tietenkään, nyt ku mulla ei ole... mitään...
M: Ei ole sitä mikä oli silloin pienempänä?
J: (Kyynelehtien taas.) Niin.
M: (Odottaa.)
J: (Ryhdistäytyen.) Ja siis, se ajatus, mikä mulla oli, taikka mikä piti sanoa, että justiin että, sen tilalle ei ole niinku tullu mitään, vaan että nyt ku sitä ei ole, olen joutunu palaamaan siihen mikä oli sillon, sillon ennen sitä, se semmonen-
M: (Oivaltaen.) Niin.
J: ...semmonen tila missä, ettei niinku missään ole mitään järkiä. Et
tä, että kaikki on ihan toivotonta.
M: (Yhteen ääneen.) Toivotonta, niin.
J: (Ajatuksiinsa vajonneena.)
M: (Odottaa.)
J: (Hiljaa, yhä miettivänä, ei enää kyynelehdi.)
M: No, pikku hiljaa voitaisiin ruveta tältä kertaa lopettelemaan-
J: (Havahtuu.)
M: ...mutta millainen, että miltä sinusta nyt tuntuu, näiden tällä kertaa juteltujen asioiden jälkeen?
J: No... (hymyilee vähän) ihan hyvältä.
M: (Vastaa hymyyn.) Että vaikka vähän... vähän tuollaisia vaikeita ja surullisiakin asioita on nyt tässä käsitelty, niin nyt kuitenkin, että pärjäät kuitenkin ihan hyvin?
J: (Mielihyvästä punehtuen, hymyillen ilahtuneesti.) Joo, kyllä.
M: (Puolittain todeten.) Että ihan hyvin.
J: (Vakuutellen, yhä hymyillen) Joo.
M: No hyvä, sitten voitaisiin tältä kertaa lopettaa?
J: (Nyökkää myöntävästi.)
M: Selvä. Seuraavalla kerralla sitten lisää. (Hymyillen.)
J: (Iloisena.) Joo.
M: No niin.
J: (Lähtee) Hei!
M: Heippa!

I am 12 years old and what is this?

#8564. Torstai, 11. kesäkuuta 2009 klo 10.07.58, kirjoittanut Jani.

Lolita
Jos Loli­tas­ta täy­tyy jotain hyvää kek­siä, niin ehkä se oli­si se, että se esit­tää ihmis­las­ta tuhoa­vat voi­mat rea­lis­ti­ses­ti eri astei­si­na; siis että aikuis­ten pahuu­des­sa on vivah­de-ero­ja. #

Pal­jon muu­ta hyvää en kir­jas­ta kek­si. Lap­sen sek­su­aa­li­sen hyväk­si­käy­tön muser­ta­vat seu­rauk­set on kät­ket­ty ilmei­sen tar­koi­tuk­sel­la hie­no­va­rai­ses­ti rivien väliin, mikä minun mie­les­tä­ni mer­kit­see vain sitä, että niis­tä jo muu­toin­kin tie­toi­nen kokee ker­ron­nan vas­ten­mie­li­sek­si (likai­nen salai­suus on likai­nen), eikä toi­saal­ta nii­tä ymmär­tä­mään kyke­ne­mä­tön tai halua­ma­ton opi kir­jas­ta mitään. #

Tari­nas­sa ei siis ole sen pää­hen­ki­lö Hum­bert Hum­ber­tin näkö­kul­mas­ta (joka on noi­ta rivin­vä­le­jä lukuu­not­ta­mat­ta ainut var­tee­no­tet­ta­va näkö­kul­ma, jon­ka saam­me) traa­gis­ta se, min­kä sii­nä inhi­mil­li­sen ihmi­sen näkö­kul­mas­ta pitäi­si olla traa­gis­ta. Sii­nä­kin suh­tees­sa kir­ja on tie­tys­ti pel­käs­tään rea­lis­ti­nen, sil­lä har­voin kai todel­li­sen­kaan elä­män lap­sen­rais­kaa­jat lopul­ta oppi­vat empa­ti­aa, mut­ta mik­si hel­ve­tis­sä kukaan ei-pedo­fii­li haluai­si pääs­tä sisäl­le pedo­fii­lin näkö­kul­maan, jol­lei sit­ten tir­kis­te­lyn­ha­lus­ta? #

Ja jos kir­ja ei tuon halun tyy­dyt­tä­mi­sen lisäk­si tar­joa mitään, eikö tämä sil­loin ole likai­sis­ta likai­sin­ta eksploi­taa­tio­ta — lap­si­sek­sin avul­la itse­ään myy­vä teos? #

Nabo­ko­vin itsen­sä kal­tai­sil­le kie­li­fe­ti­sis­teil­le kir­ja tie­ten­kin tar­jo­aa hiu­kan toi­sen­lais­ta runk­kaus­ma­te­ri­aa­lia kuin pedo­fii­leil­le tai muu­ten vain per­voil­le, mut­ta vali­tet­ta­vas­ti ei ole kovin uskot­ta­vaa, että kir­jan suo­sio perus­tui­si sii­hen. Kes­ki­mää­räi­nen luki­ja kun on kaik­kea muu­ta kuin Loli­tan kir­joit­ta­jan kal­tai­nen moni­kie­li­ne­ro. #

On tie­tys­ti mah­dol­lis­ta, että när­käs­tyk­se­ni perus­tuu täs­sä vähän tur­han posi­tii­vi­seen ihmis­ku­vaan, sil­lä minul­le on itses­tään­sel­vää se, ettei pedo­fi­lia sinän­sä ole sen kum­mem­paa kuin vaik­ka­pa nyt hete­rous­kaan. Täl­lai­sia halu­ja elät­tä­vä ihmi­nen ei siis ole minus­ta mör­kö ja Saa­ta­nan maan­pääl­li­nen ilmen­ty­mä. Sel­lai­sel­le, joka niin ajat­te­lee, Loli­tan tar­joa­ma näkö­kul­ma voi ehkä olla­kin hyö­dyl­li­nen. Toi­saal­ta taas niin­kään yksioi­koi­ses­ti ajat­te­le­va ihmi­nen ei vält­tä­mät­tä hän­kään kyke­ne saa­maan kir­jas­ta irti edes sitä, min­kä hänen sokeas­ti vihaa­man­sa pedo­fii­li sii­tä saa. #

Sairaat lapset uskovaisten armoilla

#2867. Lauantai, 24. toukokuuta 2008 klo 9.49.28, kirjoittanut Jani.

“Syö­pä- ja veri­tau­tien osas­tol­la anne­taan leu­ke­mi­aa sai­ras­ta­vil­le lap­sil­le veren­siir­to­ja, joi­ta esi­mer­kik­si Jeho­van todis­ta­jien vakau­mus ei sal­li. Husin las­ten-ja nuor­ten­sai­raa­las­sa työs­ken­te­le­vä eri­kois­lää­kä­ri Kim Vet­ten­ran­ta ker­too, että he otta­vat veren­siir­toa tar­vit­se­van lap­sen usein väliai­kai­ses­ti huos­taan­sa. [Vet­ten­ran­nan] mukaan van­hem­pi, joka tun­nus­taa Jeho­van todis­ta­jien uskoa, har­vem­min vas­tus­taa huos­taan­ot­toa.” #

Yle (Veljesseura.org: “Lap­si­po­ti­lai­den van­hem­mat kiel­tä­vät hoi­don toi­si­naan”; liha­voin­ti oma­ni) #

Vaik­ka yleen­sä nau­rai­sin täl­lai­sel­le teko­py­hyy­del­le, niin täs­sä tapauk­ses­sa se on kyl­lä luo­jan lyk­ky (sic). Näi­den van­hem­pien kyky itse­pe­tok­seen tur­vaa hei­dän lap­si­rie­pu­jen­sa hen­gen parem­min kuin tiuk­ka omas­ta opis­ta kiin­ni­pi­tä­mi­nen, jol­lais­ta yleen­sä pidän arvos­sa, teki­si. Jos se oma oppi, eli täs­sä tapauk­ses­sa veren­siir­rois­ta pidät­täy­ty­mi­nen, oli­si näil­le ihmi­sil­le oman lap­sen ter­veyt­tä tär­keäm­pi, niin kuin tosius­ko­vai­sel­le mie­les­tä­ni pitäi­si olla, las­ten eväät oli­si­vat hei­kom­mat. #

“Vet­ten­ran­nan mie­les­tään lää­kä­rin kan­nal­ta vai­kei­ta tapauk­sia saat­ta­vat olla myös kri­tii­kit­tö­mäs­ti vaih­toeh­to­hoi­toi­hin usko­vat sekä poti­laat, joi­ta hän kut­suu “inter­ne­tus­ko­vai­sik­si”. Jäl­kim­mäi­set ovat van­hem­pia, jot­ka ovat sel­vit­tä­neet inter­ne­tis­tä lap­sen hoi­to­muo­to­ja ja usko­vat nii­hin, vaik­ka lää­kä­ri suo­sit­te­li­si muu­ta.” #

ed. #

Näis­tä usko­vai­sis­ta ei sit­ten kyl­lä voi­kaan sanoa edes sitä ver­taa mitään posi­tii­vis­ta kuin nois­ta edel­li­sis­tä. Saa­ta­na, kai­ken­lais­ten ihmis­ten leik­ki­ka­luik­si sitä lap­sia täs­sä maa­il­mas­sa siu­naan­tuu­kin. Eivät­hän ne lää­kä­rit­kään mitään juma­lia ole, mut­ta luu­len kyl­lä tie­tä­vä­ni min­kä­lai­sia itseop­pi­nei­ta lää­ke­tie­teen eks­pert­te­jä Vet­ten­ran­ta täs­sä tar­koit­taa. #