Olen tain­nut aikai­sem­min­kin kir­joit­taa sii­tä miten haluai­sin olla aikui­nen, sisäi­ses­ti siis, en sel­lai­nen ste­reo­tyyp­pi­nen, jol­la on bei­ge jak­ku­pu­ku ja bei­ge olo­huo­ne ja astias­to, jon­ka kaik­ki osat saman­lai­sia. Mut­ta en oikeas­taan tie­dä haluan­ko, vai ajat­te­len­ko että minun kuu­luu olla. Tun­nen itse­ni val­ta­van lap­sel­li­sek­si ja osaa­mat­to­mak­si, aivan kuin minul­ta puut­tui­si jotain oleel­li­sia tai­to­ja, jot­ka kaik­ki muut osaa­vat jo lap­si­na tai vähin­tään tei­ni-iäs­sä. En kyl­lä kek­si niis­tä nyt yhtään esi­merk­kiä, muu­ta kuin ehkä kyvyn hank­kia töi­tä. Tai kyvyn hal­li­ta stres­siä. Tai sit­ten ne ovat asioi­ta, jot­ka tun­tu­vat muil­le itses­tään sel­vil­tä. Esim. työ­ka­ve­reil­la­ni kai­kil­la tun­tui ole­van käsi­tys sii­tä mis­sä ja mitä he halua­vat olla vii­den vuo­den pääs­tä. Minä vain aje­leh­din eikä minul­le ole tul­lut edes mie­leen teh­dä jotain vii­si­vuo­tis­suun­ni­tel­maa. Että muut tie­tä­vät ja osaa­vat asioi­ta, jois­ta minul­la ei ole mitään käsi­tys­tä mut­ta jot­ka ovat olen­nai­sia aikui­se­na ole­mi­ses­sa. #

Näky­mä­tön tyt­tö: Tors­tai #

Tuo tun­ne oman aikui­suu­den vaja­vuu­des­ta tun­tuu hyvin tutul­ta, ja sen täs­mäl­li­sem­pi mää­rit­te­ly edes esi­merk­kien kaut­ta on samoin minul­le han­ka­laa. “Kyky hank­kia töi­tä” soit­taa kyl­lä vah­vas­ti kel­lo­ja, vaik­ka jos ajat­te­len sitä tar­kem­min, kyse on enem­män­kin näky­mät­tö­mäs­tä muu­ris­ta, joka tun­tuu sei­so­van minun ja vaik­ka­pa sit­ten tuon töi­den hank­ki­mi­sen välis­sä. Muu­ris­sa on port­ti jon­ka ylä­puo­lel­la ole­vas­sa kyl­tis­sä lukee “vain aikui­sil­le”, enkä minä sik­si uskal­la men­nä sii­tä, sil­lä en koe itseä­ni aikui­sek­si. Vai­ku­tus on yhtä teho­kas kuin jos kyl­tis­sä luki­si “Arbeit macht frei”. #

Huo­mat­ta­vaa täs­sä on se, että minul­ta puut­tu­vat tie­tys­ti kyl­lä kaik­ki käy­tän­nön tai­dot­kin, joi­ta esi­mer­kik­si nyt sit­ten vaik­ka­pa tuo työn hank­ki­mi­nen edel­lyt­täi­si, mut­ta ne eivät ole se, mikä töi­den hake­mi­sen pää­asias­sa estäi­si, jos sel­lai­seen alkai­sin. Kyky­jä­hän voi hank­kia vain har­joit­te­le­mal­la, eikä uusien asioi­den opet­te­le­mi­nen tuo­ta minul­le vai­keuk­sia, jos haluan sitä teh­dä. Kyse ei siis vie­lä­kin tar­kem­min sanoen ole­kaan sii­tä, etten­kö uskal­tai­si men­nä tuos­ta por­tis­ta, vaan sii­tä, etten halua. #

Syyt sii­hen, etten halua, mene­vät sit­ten jo niin hen­ki­lö­koh­tai­sel­le alu­eel­le, että niis­sä vii­meis­tään poi­ken­nen var­maan­kin Näky­mät­tö­män tytön ongel­mas­ta. Olen miet­ti­nyt noi­ta syi­tä jon­kin ver­ran, mut­ten muis­taak­se­ni ole käsi­tel­lyt nii­tä mis­sään tera­pia­kes­kus­te­luis­sa. Sik­si en roh­ke­ne väit­tää käsi­tys­tä­ni niis­tä tie­dok­si, niin kuin monis­ta kes­kus­te­luis­sa käsi­tel­lyis­tä asiois­ta pys­tyn teke­mään. Se hyö­ty tera­pia­kes­kus­te­luis­ta aina­kin on siis ollut, että siel­lä saa var­muut­ta itseen­sä liit­ty­viin käsi­tyk­siin­sä. #

Teo­ria­ni mukaan sii­nä, etten halua teh­dä joi­tain asioi­ta, jot­ka miel­län aikui­suu­den ilmen­ty­mik­si, on kyse uhmas­ta. Muis­to­je­ni koke­mus­maa­il­mas­sa on kat­ke­ra tun­ne sii­tä, että minut sul­je­taan joi­den­kin asioi­den ulko­puo­lel­le sik­si, etten ole vie­lä aikui­nen (sit­ten kun kas­vat isok­si sitä ja tätä). Toi­saal­ta taas koin, että minul­ta edel­ly­te­tään aikuis­mais­ta käyt­täy­ty­mis­tä (isot pojat sitä ja tätä), joten olin kah­den vas­tak­kai­sen voi­man ris­ti­pai­nees­sa. Vaik­ka aikaa ja paik­kaa en muis­ta­kaan, niin muis­tan kyl­lä päät­tä­nee­ni, että minä en kos­kaan rupea aikui­sek­si, jos ne ovat tuol­lai­sia — jos tämän sanan oli­sin sil­loin tien­nyt — ikä­ra­sis­te­ja. #

Sik­si yli­pään­sä kaik­ki mitä tuol­loin, luul­ta­vas­ti alle kou­lui­käi­se­nä, miel­sin aikui­suu­teen kuu­lu­vak­si, muut­tui minul­le vas­ten­mie­li­sek­si. Sik­si esi­mer­kik­si sek­si on minul­le niin kovin vai­kea asia sulat­taa: aina, kun minun pitäi­si käyt­täy­tyä sek­sin suh­teen aikuis­mai­ses­ti (oli­pa se sit­ten käy­tän­nön tai puheen tasol­la), tun­nen teke­vä­ni vää­rin sitä pien­tä poi­kaa koh­taan, joka koki, että sek­si on yksi nii­tä asioi­ta, jot­ka mää­rit­te­le­vät näi­tä vit­tu­mai­sia ilkiöi­tä, joi­ta kut­su­taan aikui­sik­si. #

Tämä on siis se muu­ri, joka sei­soo myös minun ja työn­te­ke­mi­sen, ja ensi kädes­sä kaik­kien työn­te­ke­mi­sen edel­lyt­tä­mien käy­tän­nön tai­to­jen välis­sä: minä en kos­kaan halua olla yksi heis­tä, niis­tä ilkiöis­tä. #