Uusi potilastyyppi
#40. Perjantai, 16. huhtikuuta 2004 klo 18.26.34, kirjoittanut Jani. 0
Tämä kirja sisältää paljon amerikkalaisia huuhaajuttuja ja enimmäkseen tylsää luettavaa 70-luvulta, mutta alkupuolella Ruitenbeck esittää mielenkiintoisen (joskin aika rohkeasti yksinkertaistavalta kuulostavan) ajatuksen uudesta potilastyypistä: #
“On hyvin todennäköistä, että kaikkien ryhmäpsykoterapian muotojen nopea nousu johtuu siitä, että yksilöterapia ei yleensä ole pystynyt tyydyttämään monien psykoterapeuttien luokse parin viime vuosikymmenen aikana hakeutuneen uuden potilastyypin tarpeita. […] Nämä uudentyyppiset potilaat puhuvat epämääräisesti omista ja toisten vaikeuksista, vaikka he yleensä ovat suhteellisen sujuvia kielellisessä ilmaisussaan, he elävät tyytymättömyyden ilmapiirissä, he ovat yleisesti tyytymättömiä siihen, millä tavalla asiat ovat, eikä heillä ole takanaan paljonkaan sellaista, mihin tukeutua. Heidän lapsuuden muistonsa eivät välttämättä ole traumaattisia tai edes kovin huonoja, mutta heillä ei ole paljonkaan sellaista, mistä he olisivat onnellisia. He toimivat suhteellisen hyvin työssään ja maailmassa yleensä, mutta heissä ei ole sitä läheisyyden ja lämmön tuntua, joka kuuluu täysipainoisen onnen ja tyydytyksen aineksiin. Heissä kaikissa on jotakin mekaanista, ja voi olla että tämä kaikki kuuluu yleisenä piirteenä meidän nykyiseen kulttuuriimme. #
Rollo May kirjoitti tästä jonkin aikaa sitten ja sanoi: ‘On paljon todisteita siitä, että eristyneisyyden ja maailmasta vieraantumisen tunteesta kärsivät paitsi sairaat myös lukemattomat »normaalit» meidän aikamme ihmiset.’ Vaikuttaa ilmeiseltä, että yksilöpsykoterapia ei oikein ole pystynyt toimimaan tämän tyyppisten potilaiden kanssa. Uusi potilas ei sopinut mihinkään klassiseen kaavaan. Kyllähän kaikki nämä potilaat ovat hyvinkin halukkaita puhumaan itsestään, menneisyydestään ja … vanhemmistaan, mutta auttaako se? Koska tässä on kysymys ongelmista, jotka ovat pääasiassa sosiaalisiin suhteisiin liittyviä ja juontuvat meidän nykyisen yhteiskuntamme nopeista muutoksista, niin on selvää, että yksilöllisen psykoanalyyttisen terapian menetelmät eivät tällaisessa tilanteessa ole riittäviä eivätkä käyttökelpoisia. #
Näistä uudentyyppisistä potilaista voidaan tehdä eräitä yleistyksiä. Ensiksikin he ovat yleensä suhteellisen passiivisia vuorovaikutuksessaan toisten ihmisten kanssa. Itse asiassa he eivät edes tiedä, mitä puolensa pitäminen merkitsee. He ovat usein tottuneet odottamaan, että heille sanotaan, mitä heidän pitää tehdä sen sijaan, että he itse ottaisivat siitä selvän ja tekisivät ratkaisuja. Näiden potilaiden kanssa keskusteltaessa joutuu hämmästyen toteamaan, että aktiivinen valinta ja päätösten tekeminen omassa elämässä on heille vierasta. Suoraa kohtaamista ja valintaa (ratkaisun tekemistä) korostavan eksistentialistisen terapian vetovoima on osoituksena siitä, että näillä ihmisillä on tarpeita, joita yhteiskunta jossa he elävät ei ole pystynyt tyydyttämään.” #
[#] Hendrik M. Ruitenbeek: Parantavat ryhmät (May-nimen korostus omani) #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]4.8. 0:40[/klo] Nykyaikaistin tyyliä ja tekniikoita.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]15.10.2005 15:49[/klo] Muotoilin WP:lle. Nykyaikaistin tyyliä. Poistin teknisiä ongelmia sivunneen kappaleen. Lisäsin ikilinkin kirjan esittelevälle riville.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]23.1.2007 15:24[/klo] Nykyaikaistin tyyliä. Viilasin ensimmäisen virkkeen alkua.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #