marginaali

« Jennin | Nelonen: Discovery: Dinosaurusten aika, osa 1/2 »

Sininen

sunnuntaina, 5. syyskuuta 2004 klo 1:37

Olipa kerran pikkuinen Jani-poika jolle oli suuri mysteeri se, että ihmiset tuntuivat aina olevan tarkalleen tietoisia siitä, mikä oli heidän lempiruokaansa, lempi-tv-ohjelmansa, lempivärinsä.

Mystistä se oli minulle siksi, että minulla ei ollut lähellekään mitään varmuutta moisista asioista omalta osaltani. Varmastikaan en ehkä olisi sanonut koulun kalalaatikkoa lempiruoakseni, ja toisaalta tykkäsin kyllä makaroonimössöstä, mutta valitsin sen ensisijaisesti vakiovastauksekseni lempiruokakysymykseen vain siksi, kun kaikki muutkin tuntuivat aina vastaavan kysymykseen lempiruoasta makaroonimössöllä. Vaikka kuinka pähkäsin asiaa päässäni, niin paras keksimäni vastine sille, mitä ihmiset kysyessään “mikä on lempiruokasi” tarkoittavat, oli jotakuinkin “jos pakotan sinut syömään jotakin niin paljon, että halkeat, mitä ruokaa haluaisit minun käyttävän siihen?”

Värit olivat vieläkin isompi pulma. Mistä ihmeestä sitä muka voi tietää, että mikä on oma lempiväri? Mitä kummaa kysyjä oikein tarkoittaa kysyessään minulta, mikä on lempivärini? Jos kysymys olisi ollut edes hivenen täsmällisempi, kuten “minkä värinen tuo auto on”, “mikä on joulun väri”, tai jopa “millä värillä värittäisit mieluiten tämän kuvan”, niin olisin osannut vastata edes joten kuten, kokematta kauheaa sisäistä ristiriitaa miellyttämisenhalun, siis halun olla kohtelias ja vastata minulle esitettyyn kysymykseen, ja rangaistuksenpelon, siis halun olla kiltti eli olla valehtelematta, välillä.

Yleensä jouduin tietenkin valehtelemaan eli vastaamaan jotain muuta kuin, etten tiedä, mikä olisi ollut rehellisin vastaus. Pelkäsin kuitenkin, että

1. joutuisin selittämään koko tämän kirjoituksen mittaisen litanian joka kerta sen jälkeen, kun olisin niin vastannut, ilman, että vastaamatta jättämiseni syitä olisi vieläkään kunnolla ymmärretty,
2. joutuisin vastaamaan “en tiedä” 96 %:iin minulle esitetyistä kysymyksistä,
3. minulta kysyttäisiin sen jälkeen, niin kuin niin monta kertaa oltiin rehellisesti vastattuani kysytty, että “no kukas sen sitten tietää?” (Se kysymys saa minut vielä nytkin suunniltani vihasta kun ajattelen sitä.)

Niinpä sitten päätin, että “lempivärini on sininen”. Toisin sanoen päätin, että tästedes vastaan aina kysymykseen lempiväristäni siten, kuin olisin yhtä varma siitä, että se on sininen, kuin kaikki muutkin tuntuivat olevan omista lempiväreistään. Tokihan sininen minusta oli mukava ja yleiskäyttöinen väri, mutta enhän minä maalaisi huoneeni seiniä sinisiksi, en välttämättä haluaisi nimenomaan sinistä autoa, enkä varsinkaan söisi sinihomeviiliä.

Selitin kuitenkin valehteluni itselleni oikeutetuksi sillä, että tämä olisi paremman puutteessa toimiva tilapäisratkaisu siihen saakka, että joko tulisin jonain päivänä täyteen varmuuteen siitä, mikä on minun ‘oikea’ lempivärini, tai sitten kykenisin vakuuttamaan ihmiset siitä, että he ovat mielisairaita kun kyselevät minulta kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastausta, eivätkä hyväksy sitä, että niihin ei vastata heidän haluamallaan tavalla. Edellinen vaihtoehto ei ole toteutunut. Tämä kirjoitus lienee yritys tehdä jälkimmäisestä totta.

Toisaalta halusin myös aasinsillan voidakseni mainita Anttilasta viikolla ostamani siniset verhot1.

Kirjoitin tämän sinisellä näppäimistölläni.

Hups, sanoinko sinisellä? Tarkoitin tietysti sinisellä.

Sininen on Janin kirjoittama merkintä , joka julkaistiin marginaalissa sunnuntaina, 5. syyskuuta 2004 klo 1:37. Merkintä kuuluu luokkiin Luokittelemattomat. Voit tallentaa merkinnän seuraavilla linkkipalveluilla: del.icio.us, Digg, Facebook, reddit, StumbleUpon.

Tätä merkintää ei vielä ole kommentoitu.