Kädestäpitäminen ja selviytyminen
#490. Torstai, 28. lokakuuta 2004 klo 13.06.20, kirjoittanut Jani. 0
Näin unta, jossa pidimme terapiassa vieressäni istuvan tytön kanssa toisiamme kädestä. #
Hah! Kylläpä nyt tuli vähäteltyä. Pikemminkin istuimme sylikkäin. #
Siinä ei kuitenkaan ollut mitään iljettävää, vaan se oli ainoastaan hellää, molemminpuolista lohdutushalailua. Ja sitten terapeutti tietenkin kielsi sen ja käyttäytyi muutoinkin toivomallani tavalla eli siinä määrin vittumaisesti, että se ansaitsi suuttumukseni, joka tosin tällä kertaa unessa oli meidän kahden halailijan yhteistä suuttumusta. #
Oikean elämän terapiassa avauduin viime kerralla hieman eri tavalla kuin tähän asti, ilman kunnollista harkintaa, eli pöljästi. Kerroin terapiatilanteessa minulle vallitsevasta asetelmasta, eli siitä, miten luottamus terapeutin ymmärryskykyyn vapauttaa minut puhumaan eri tavalla kuin puhun terapiatilanteen ulkopuolella, IRL. #
Oikeassa elämässä minä ensinnäkin uskallan avata suuni ei-läheisten ihmisten kanssa lähes yksinomaan tilanteissa, joissa olen kahden kesken toisen osapuolen kanssa. Vain tällöin koen hallitsevani kommunikaatiotilanteen. Tämä johtuu luultavasti siitä, että minun täytyy hallita yhteinen kieli täydellisesti rohjetakseni käyttää sitä. Itseni lisäksi yhtä useamman ihmisen läsnäolo räjäyttää kielen variaatioiden määrän niin järkyttävän suureksi, että sen hallitseminen on mahdotonta. #
Toisekseen tässä, vain kahden ihmisen välisessä tilanteessa puolestaan on määritelmällisesti se ongelma, että jos toinen osapuoli ei kielen hallinnan yrityksestäni huolimatta kykene ymmärtämään minua, ei ole olemassa kolmatta, objektiivista osapuolta, joka näkisi tilanteen molemmat näkökulmat ja osaisi avata syntyneen lukkotilanteen. Ja juuri tähän, kolmannen objektiivisen rooliin minä olen terapiatilanteessa onnistuneesti mielessäni sijoittanut terapeutin. #
Minulla on, kuten siellä nyt viimeksi ääneen sanoin, lapsellisen rajaton luottamus terapeutin kykyyn nähdä omat tarkoitukseni ja siihen, että epäselvyys- tai peräti ristiriitatilanteessa saan tukea ainakin terapeutin taholta. Oikeassa elämässä, jossa tällainen tarkkailija siis puuttuu, lopputuloksena on minua kammottava tilanne, jossa vain minä näen keskustelun molempien osapuolten näkökulmat. Vain minä näen sen, miten toinen ei ymmärrä minua ja tämän ylemmyyteni käyttäminen tilanteen ratkaisemiseksi tuntuu minusta jostakin syystä äärettömän vahingolliselta itseäni kohtaan (“minun ei pitäisi joutua tekemään näin”). #
Sain myös tähän mennessä toisen aasinsillan ilmaista sen, minkä koen lopullisena naulana niin kutsutun paranemisen arkkuun: sen, että nykyisen, enää pelkkään kuolinkouristuksenomaiseen elämään kykenevän minän tilalle tarkoitettu uusi minä ei kuitenkaan olisi sitä parempi, huonompi tai selviytymiskelpoisempi. #
Se, että nykytilanteessa uusi, eheä minä olisi toimivampi, ei merkitse minulle yhtään mitään. Windowsin voi käynnistää uudelleen, mutta lopulta se kaatuu. Windowsin voi vaihtaa Linuxiin, mutta lopulta rauta pettää. Ilman takeita minän toiminnasta sen vaihtaminen on hyödytöntä. Tai ei hyödytöntä, mutta sen hyöty olisi pelkästään minun itseni ulkopuolella: minusta välittävien ihmisten hyötyä (en olisi henkinen taakka), yhteiskunnan hyötyä (olisin tuottava kuluttaja kulujentuottajan sijasta) ja ennen kaikkea tietysti luontoäidin hyötyä (olisin tehokas ja toimiva suvunjatkokone). #
Ironista kyllä, juuri tämä tuntui osoittautuvan asiaksi, joka iski loven tuohon edellä mainitsemaani lapsenuskooni terapeutin rajattomasta ymmärryskyvystä. Terapeutti, vaikka tämän ilmaistuani halusikin korostaa, ettei vaihtoehtoisia minuuksia ole tarkoitus asettaa hyvyys- tai huonousjärjestykseen, tuntui kuitenkin palaavaan siihen selitykseen, että nykyinen minä (ei siis pelkästään minun minäni, vaan minun kaltaiseni ihmisen minä) on lapsuuden olosuhteiden rakentama selviytymiskeino ja sellaisena ilmeisesti hänen nähdäkseen jotenkin poikkeava niin sanotusti terveen ihmisen minästä. #
Minun nähdäkseni ei ole olemassa mitään “oikeaa, aitoa minää”, jonka kasvun ja kehityksen tiellä olisi ollut esteitä, josta syystä olisi kehittynyt nykyinen, terapeutin mielestä siis jollain tapaa epäaito minuus. Minun teoriani kuuluu, että kaikki mahdolliset minät ovat yhtä lailla valheellisia tai tosia, ja kaikki, kaikki ovat lapsuudenolosuhteiden rakentamia selviytymismalleja. Se, että toiset ovat toimivampia toisissa elämäntilanteissa kuin toiset, toiset useammissa elämäntilanteissa kuin toiset, ei tarkoita, että ne voitaisiin asettaa rinnakkain vertailua varten ja poimia niistä jokin tämän toimivuutensa perusteella. #
Kenelläkään ei ole niin suurta viisautta, että kykenisi näkemään, mikä selviytymismalli tulee auttamaan hänet elämässä pisimmälle. Pelkkä minän vaihtamisen aiheuttama uutuudenviehätys ja hetkellinen, näennäisesti entistä minää parempi toimivuus riittää selitykseksi sille, että terapiasta avun saaneet eivät tule ajatelleeksikaan, että uusi, “parempi” minä onkin mahdollisesti yhtä kelvoton, tai mikä pahempaa, vielä kelvottomampi kuin entinen. Voihan jopa olla, että tähän uuteen minään siirtyminen aiheuttaa joskus tulevaisuudessa ihmisen lopulliseksi tuhoksi koituvan psyykkisen kriisin, josta vanhalla, aiemmassa elämäntilanteessa kelvottomalta vaikuttaneella minällä olisikin selviytynyt. #
Mikä sitten olisi toimiva ratkaisu? Nykytietämykseni mukaan sellaista ei olekaan. #
Kaipaan kädestäpitämistä. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]20.3.[/klo] 0:03 Muotoilin WP:lle.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #