Luin, kuten tapoi­hi­ni kuu­luu, Gigan­tin mai­nos­leh­den ves­sas­sa. #

Jokin sii­nä alkoi häi­ri­tä minua. Sit­ten tajusin: otsi­kot. Luet­te­len ne seu­raa­vas­sa, aukea­mien jär­jes­tyk­ses­sä: #

“Soih­tu­jen sam­mut­tua” #

“Sisäis­tä kau­neut­ta ei kukaan näe!
koreil­la kuo­ril­la pää­see pit­käl­le.” #

“Pien­tä ja kovaa” #

“Äiti huo­kaa,
niin mon­ta tuu­maa
ja mit­tai­lee kui­ten­kin ihan fii­lik­sis­sä.” #

Vika voi tie­tys­ti olla ihan minus­sa ja likai­ses­sa mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni, mut­ta minus­ta tuos­sa lita­nias­sa on jotain häi­rit­se­vää, jotain ker­ron­nal­lis­ta! Mai­nos saa olla ker­ron­nal­li­nen, mut­ta se ei saa olla… tuol­lai­nen ker­to­mus! #

Ei tämä kui­ten­kaan, voi hyvä hel­vet­ti, ollut lähes­kään mitään niin häi­rit­se­vää kuin päi­vän toi­nen havain­to. Sano­kaa minul­le, että tämä on pelk­kä pro­vo­kaa­tio ja täyt­tä kuse­tus­ta, sano­kaa! Pliis! #