Kirvesbisnesmies
#1034. Sunnuntai, 6. maaliskuuta 2005 klo 11.36.56, kirjoittanut Jani. 17
“Patrick Batemanin idea, jonkinlainen abstraktio on olemassa, mutta todellista minää ei ole, on vain olento, kuin harhanäky ja vaikka voin kätkeä kylmän katseeni, voit puristaa kättäni ja tuntea lihan omaasi vasten, ehkä jopa elämämme ovat hieman samanlaisia, minua ei yksinkertaisesti ole.” #
“Jäljellä ei enää ole rajoja ylitettäviksi. Kaiken, mitä yhteistä minulla on hallitsemattoman ja mielipuolisen, ilkeän ja pahan kanssa, kaikki veriteot, jotka olen tehnyt välinpitämättömyydestäni niitä kohtaan, olen nyt kaiken sen tuolla puolen. Kipuni on jatkuva ja pistävä, enkä toivo parempaa maailmaa kenellekään, vaan itse asiassa haluan kipuni koituvan muidenkin osaksi. En halua kenenkään pääsevän siltä pakoon, mutta jopa myönnettyäni, etten voi saada rauhaa, eikä osakseni ei koidu rangaistusta, enkä saavuta mitään syvempää tietoisuutta itsestäni, mitään uutta tietoa ei voida ammentaa kertomuksestani. Tämä tunnustus on ollut täysin merkityksetön.” #
IMDb: Memorable quotes for American Psycho
suomennos omani #
Amerikan Psyko -kirjaa en ole lukenut, ja kuvailujen perusteella hyvä niin; minulle elokuvan ilmeisesti suhteessa kirjaan vaatimattomaksi jäänyt väkivaltaisuus oli ihan riittävää alleviivaamaan Batemanin sitä puolta, joskin ainakin Tom Block on sitä mieltä, että elokuva on epäonnistunut. Tosin minä olen enemmän Jim Gaffiganin kannalla, jonka mukaan kirjan lukeneet ovat aina sitä mieltä, että… #
— Urgh… the book was much better than the movie.
— Oh yeah? Know what I enjoyed about the movie? No reading! Only took two hours and then I could take a nap. #
Jim Gaffiganin standup-setistä #
Kirjaa käsittelevällä foorumilla pohditaan Amerikan Psykoa suhteessa postmoderniin (ei enää saatavilla). Olen taipuvainen yhtymään näkemykseen, jonka mukaan AP (puhun tässä tietysti siis elokuvasta) itsessään ei ole postmoderni, vaan se on metakertomus elämästä maailmassa ilman metakertomuksia. Mutta tämä voi yhtä hyvin johtua vain kaipuustani nähdä teoksien takana olevan mielen sisällä jokin eheä kokonaisuus ja näkemys, vaikka sellaista ei siellä olisikaan. Toisin sanoen se, mitä näen tuossa, on pelkkää heijastumaa itsestäni. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]2.2.2007[/klo] 17:17 Nykyaikaistin tyyliä. Muutin linkityksiä osoittamaan Wikipediaan.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]27.1.2009[/klo] 14:14 Päivitin tyyliä ja linkit.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Kirja on todella hauska ja piristävä. Elokuva on tyhmä ja tylsä. Kirjan idea on tehdä hahmosta helposti samastuttava (itse en muista koskaan samastuneeni yhtä paljon mihinkään fiktiiviseen hahmoon) mutta kun koukku on kerran nielty, kertoja vie lukijan romaanihenkilön nahoissa yllättävän loogisesti aivan mahdottomiin tekoihin ja tilanteisiin.
Toisaalta jos populaarikulttuuriviitteet ovat vanhentuneet, kirja voi olla vaikeammin omaksuttava. Suosittelen silti.
Tommi: Kommenttisi on yllättävä sikäli, että tuon linkkaamani elokuva-arvostelijan mielestä elokuvan pahin moka suhteessa kirjaan on juuri siinä, että “it switches course and asks us to empathize with Bateman’s anguish – that is, to take him seriously.” Mutta minun puolestani teistä kumman tahansa käsitys tästä voi olla oikeassa; joudunkohan tässä sittenkin vielä lukemaan sen kirjan oman käsitykseni muodostamiseksi?
Sinänsä lukijan pakottaminen samaistumaan sadistin hahmoon voisi osaltaan selittää kirjan aikanaan aiheuttamaa kohua.
Kirja tehosi minulla aikoinaan siihen tapaan, että ensin yökötti, sitten aloin turtua. Kolmas eli tärkein vaihe koitti, kun ymmärsin, millaisiin asioihin olin alkanut turtua - sitten alkoi kunnolla yököttää. Vastenmielinen kirja, suosittelen.
Jussi: Tuo muistuttaa jossain määrin omaa kokemustani Henry Millerin kirjoista.
Kirja on todella paljon parempi. Leffan Bateman on vähän säälittävän huvittava, mutta kirjan Bateman, kuten Tommi ja Jussikin todistavat, luikertelee sisälmyksiin saakka. En ole koskaan tuntenut itseäni yhtä sekopäiseksi enkä herraparatkoon puhunut yhtä levottomia rivouksia kuin Psykoa lukiessani (muistaakseni olen lukenut sen neljästi).
Populaarikulttuuriviitteetkään eivät ole vanhentuneita. Kasarihan on nykyään niin hip kuin olla saattaa, ja useimpien suomalaisten kulinaarinen edistys taitaa edelleen jäljestää kasari-Manhattanin suosikeista :P
Jani, varmasti pitäisit kirjasta. Batemanilla on nimittäin kasvot. Hän on hyvin, hyvin inhimillinen. Tai peräti lykantrooppinen…
Ja löytyy näköjään peräti lähikirjastostakin. No okei, saitte ylipuhuttua.
Luin kirjan vuosia sitten ja minusta tuntui kuin siitä olisi puuttunut jotain. Mutta mitä, en pysty vastaamaan. Ehkä mieleni janosi siinä vaiheessa enemmän pahuutta.. jotain syvemmälle menevää ajatusta. Vaikea sanoa. Jotain lukijaa tuo kirjaston omaisuutta oleva kirja oli kai innostanut enemmänkin, koska “kohokohtia” oli kynällä merkkailtu (tapa mikä ärsyttää). En luokittele kirjaa mestariteoksiin, enkä suosittele kenellekään. Minusta se on huono kirja. Elokuvaa en ole nähnyt.
Jani, oletko muuten lukenut Bret Easton Ellisin novellikokoelmaa The Informers (1994)? Siinä on, tuota noin, vampyyreja.
Tänä vuonna julkaistaan uusi romaani Lunar Park.
http://www.notanexit.net/past/lunar_park/index.shtml
-C-: “Ehkä mieleni janosi siinä vaiheessa enemmän pahuutta.. jotain syvemmälle menevää ajatusta. Vaikea sanoa.”
Sen syvyyden puuttuminen, pintapuolisuus on varmaan se, mikä siinä on niin häiritsevää monille ollutkin. Ja sikäli kuin Ellis on siihen pyrkinytkin, lienee perusteltua pitää sitä sellaisen elämän, elämän vailla syvyyttä, kritisointina ja sitä vastenmielisyydentunteen herättelyä kirjan punaisena lankana ja siten se itsessään yrittää olla jotain muuta kuin mitä on se, mitä siinä on kuvattu.
Tämä Ellisin temppu “nihilismistä pakenemiseksi” ei sinänsä kuulosta kovinkaan omaperäiseltä, vaan päin vastoin varsin luontevalta, vaikka jonkunhan ne ilmeisimmätkin ratkaisuyritykset on joskus tehtävä. Siitä, toimiiko se, en sano mitään ennen kuin olen tuon lukenut.
Jussi: Enköhän vieläkään ole sitä myöntänyt, miten mitätön lukemieni kirjojen määrä loppujen lopuksi on? En ole lukenut juurikaan mitään nykykirjailijoiden kirjoja. Viimeistään lukiossa tehtaillut kirjallisuusanalyysit pitivät huolen siitä, että motivaatio lukemiseen on sen jälkeen ollut melko lähellä nollaa. Ja silloinkin keskityin pääasiassa lukemaan klassikoina pidettyjä teoksia, tyypillisesti vähintään 40 vuotta sitten kirjoitettuja.
Minä puolestani olen miettinyt, että jos vielä olisin lukiossa tai opiskelisin jotain kirjallisia aineita, tekisin jonkin sortin esseen vertailemalla turhuuden, tyhjyyden ja pinnallisuuden ilmenemisnuotoja American Psychossa ja klassikossa Madame Bovary. Kumpikin on kohauttanut samalla luettelomaisella ilmapiirillä johon ei oman käsitykseni mukaisesti edes kuulu pystyä samastumaan. Mutta koska en ole enää lukiossa enkä opiskele kirjallisuutta vaan lamaannutan aivosolujani toimistotöissä, katson iltaisin helpommin teeveetä kuin tartun tähän tehtävään vapaaehtoisesti…
Ams: Minullakin siihen puurtamiseen oli motivaatiota vielä lukiossa, mutta kun se opiskelun tuoma pakko väistyi, vapaaehtoisesti minusta ei juurikaan lukemiseen, varsinaisesta analysoinnista puhumattakaan enää ole ollut, vaikka aivojani en lamaannutakaan muualla kuin täällä Internetissä.
On kyllä hiukan kalisuttavaa kuulla, että AP:hen ei kuuluisi pystyä samastumaan; juuri se luettelointi, tuotemerkkien esittely ja välillä varsin perinpohjaiset esteettiset analysoinnit kun ovat kirjassa sellaista arkikokemuksen realismia, johon on hirvittävän helppo samastua. Sitähän meille tyrkytetään joka ikisessä mainospalasessa. Hemmetti, kun jenkkien mielituoksuja on tutkittu, on huomattu, että siinä missä 60-luvulla mielituoksut olivat vielä “luonnollisia” tyyliin metsä, leikattu ruoho, vastapaistettu kakku, 90-luvulla suurimman osan top kymppiin mahtuu pelkkiä teollisia tuoksuja tyyliin sen ja sen vartalovoide, parfyymi, talkki… AP on melko mielenkiintoinen suurkaupunkitodellisuuden kulttuurikritiikkinä. AP on luettelomaisuudessaan vielä varsin helppolukuinen. Ellisin Glamorama on sen sijaan jo niin luettelomainen, että siihen en onnistunut mitenkään pääsemään sisään.
Veloena: “juuri se luettelointi, tuotemerkkien esittely ja välillä varsin perinpohjaiset esteettiset analysoinnit kun ovat kirjassa sellaista arkikokemuksen realismia, johon on hirvittävän helppo samastua.”
Kun kuvailet sitä noin, tiedätkö, mitä minulle tulee mieleen? Sinun tekstisi. :)
Kauhistus. En kyllä toivo kuulostavani aivan niin psykolta kuin Bateman, vaikka kulttuurikritiikkiä salakuljetankin tekstuaalisin keinoin ihmisten aivoihin …
[…] ja nyt tuon verran tuota luettuani voin jo sanoa, että Veloenan kuvailusta syntynyt vaikutelmani tekstinsä AP:sta saamista vaikutteista osui jossain määrin kohdalleen: valtava tavaramerkkien ja esineiden ja asioiden ja niiden […]
[…] vaativana), jotka ominaisuudet eivät juurikaan ilmenneet Amerikan psyko –elokuvan karikatyyrissa. Tuo sama tehdään tikusta asiaa –kammotila on minullekin hyvin […]