Saa­ran luo­na käy­tä­vä kes­kus­te­lu pahuu­des­ta ja moraa­lis­ta kut­kut­taa minua aivan val­ta­vas­ti, mut­ta toi­saal­ta lii­an val­ta­vas­ti, jot­ta uskal­tai­sin vie­lä sii­hen kun­nol­la puut­tua, kos­ka pel­kään saa­va­ni taas ker­ran ulos vain murusia kai­kis­ta niis­tä aja­tuk­sis­ta, joi­ta tämä aihe­pii­ri minus­sa herät­tää. Yri­tän täs­sä kui­ten­kin varo­vai­ses­ti ja hapa­roi­den sohia tikul­la jotain tuon aiheen suun­tais­ta asi­aa: #

“Toi­saal­ta var­kaus mer­kit­si sitä, että Buc­kin moraa­li oli järk­ky­nyt ja alka­nut rap­peu­tua, vaik­ka moraa­li tosin täs­sä armot­to­mas­sa ole­mas­sao­lon tais­te­lus­sa oli­kin itse asias­sa vain jou­ta­vaa pai­no­las­tia. Ken­ties ete­läs­sä, mis­sä laki, rak­kaus ja ystä­vyys mer­kit­si­vät todel­la jotain, saat­toi kun­nioit­taa toi­sen omai­suut­ta ja tun­tei­ta, mut­ta Poh­jo­las­sa, mis­sä val­lit­si vain kar­tun ja kul­ma­ham­paan laki, ainoas­taan päh­kä­hul­lu otti sen kal­tai­set sei­kat huo­mioon, eikä sitä onne­ton­ta kai­kes­ta päät­täen menes­tys seu­ran­nut.” #

[#] Jack Lon­don: Kor­pien kut­su, s. 26 #

Sel­väs­ti­kään moraa­li­kä­si­tyk­se­ni eivät ole saa­neet alku­aan armei­jas­sa, vaan se lai­tos vain löy­si syvem­mäl­lä sisim­mäs­sä­ni ole­van kie­len ja pani sen reso­noi­maan omas­sa nuo­tis­saan. #

“Kuol­leen luon­non kes­kel­lä, revon­tul­ten lepat­taes­sa hyi­sel­lä tai­vaal­la, täh­tien tans­sies­sa pak­kas­huu­ru­jen sumen­ta­mi­na ja pak­sun lumi­ker­rok­sen peit­täes­sä rou­taan­tu­neen maan, koi­rien vil­lin lau­lun oli­si saat­ta­nut tul­ki­ta kai­ken elol­li­sen ylpeäk­si uhmak­si, ellei sen sävel oli­si koko ajan kul­ke­nut mol­lis­sa. Se oli pit­kää, väliin nyyh­ky­tyk­sen kal­tai­sek­si uiku­tuk­sek­si kat­kei­le­vaa vali­tus­ta, joka pikem­min­kin tun­tui kuvas­ta­van luon­non ja sen asu­jain­ten hätää ole­mas­sao­lon anka­ran tais­te­lun kes­kel­lä. #

Lau­lu oli van­ha, yhtä van­ha kuin valit­ta­jien rotu­kin; se oli uuden maa­il­man ensim­mäi­siä lau­lu­ja ajal­ta, jol­loin kaik­ki lau­lut oli­vat surul­li­sia. Sii­hen sisäl­tyi luke­mat­to­mien suku­pol­vien tus­ka ja ahds­tus, joka häm­men­si Buc­kin miel­tä. Vai­ker­taes­saan ja uikut­taes­saan se tun­si samaa elä­mi­sen tus­kaa ja pak­ka­sen ja pimeän kam­moa, kuin sen esi-isät­kin oli­vat tun­te­neet. Ja niin syväs­ti tuo vil­li lau­lu Buc­kiin vai­kut­ti, että kaik­ki sen ihmis­ten paris­sa elä­nei­den esi-isien elä­män­tun­not kar­siu­tui­vat sii­tä tyys­tin ja jäl­jel­le jäi vain elä­män alkuai­ko­jen kesy­tön ulvon­ta, joka tem­pai­si sen mukaan­sa.” #

ed. #

Sen, ja minut. #

Se, että kir­jan pää­hen­ki­lö­nä ole­va koi­ra voi herät­tää yhtä pal­jon tai täs­sä tapauk­ses­sa jopa enem­män empa­ti­aa kuin samas­sa roo­lis­sa ole­va ihmi­nen herät­täi­si, ei joh­du pel­käs­tään tuon hah­mon inhi­mil­lis­tä­mi­ses­tä. Se seu­raa auto­maat­ti­ses­ti jo pel­käs­tään sii­tä, että ihmi­nen on eläin. Mitään laa­dul­lis­ta eroa, kuten moraa­li, ei ole. Erot ovat kor­kein­taan mää­räl­li­siä, mut­ta ihmi­nen ei omien omi­nai­suuk­sien­sa mää­ril­lä­kään ase­tu mui­den lajien ylä­puo­lel­le. #