Kartun ja kulmahampaan laki
#1854. Perjantai, 13. tammikuuta 2006 klo 15.37.37, kirjoittanut Jani. 16
Saaran luona käytävä keskustelu pahuudesta ja moraalista kutkuttaa minua aivan valtavasti, mutta toisaalta liian valtavasti, jotta uskaltaisin vielä siihen kunnolla puuttua, koska pelkään saavani taas kerran ulos vain murusia kaikista niistä ajatuksista, joita tämä aihepiiri minussa herättää. Yritän tässä kuitenkin varovaisesti ja haparoiden sohia tikulla jotain tuon aiheen suuntaista asiaa: #
“Toisaalta varkaus merkitsi sitä, että Buckin moraali oli järkkynyt ja alkanut rappeutua, vaikka moraali tosin tässä armottomassa olemassaolon taistelussa olikin itse asiassa vain joutavaa painolastia. Kenties etelässä, missä laki, rakkaus ja ystävyys merkitsivät todella jotain, saattoi kunnioittaa toisen omaisuutta ja tunteita, mutta Pohjolassa, missä vallitsi vain kartun ja kulmahampaan laki, ainoastaan pähkähullu otti sen kaltaiset seikat huomioon, eikä sitä onnetonta kaikesta päättäen menestys seurannut.” #
[#] Jack London: Korpien kutsu, s. 26 #
Selvästikään moraalikäsitykseni eivät ole saaneet alkuaan armeijassa, vaan se laitos vain löysi syvemmällä sisimmässäni olevan kielen ja pani sen resonoimaan omassa nuotissaan. #
“Kuolleen luonnon keskellä, revontulten lepattaessa hyisellä taivaalla, tähtien tanssiessa pakkashuurujen sumentamina ja paksun lumikerroksen peittäessä routaantuneen maan, koirien villin laulun olisi saattanut tulkita kaiken elollisen ylpeäksi uhmaksi, ellei sen sävel olisi koko ajan kulkenut mollissa. Se oli pitkää, väliin nyyhkytyksen kaltaiseksi uikutukseksi katkeilevaa valitusta, joka pikemminkin tuntui kuvastavan luonnon ja sen asujainten hätää olemassaolon ankaran taistelun keskellä. #
Laulu oli vanha, yhtä vanha kuin valittajien rotukin; se oli uuden maailman ensimmäisiä lauluja ajalta, jolloin kaikki laulut olivat surullisia. Siihen sisältyi lukemattomien sukupolvien tuska ja ahdstus, joka hämmensi Buckin mieltä. Vaikertaessaan ja uikuttaessaan se tunsi samaa elämisen tuskaa ja pakkasen ja pimeän kammoa, kuin sen esi-isätkin olivat tunteneet. Ja niin syvästi tuo villi laulu Buckiin vaikutti, että kaikki sen ihmisten parissa eläneiden esi-isien elämäntunnot karsiutuivat siitä tyystin ja jäljelle jäi vain elämän alkuaikojen kesytön ulvonta, joka tempaisi sen mukaansa.” #
ed. #
Sen, ja minut. #
Se, että kirjan päähenkilönä oleva koira voi herättää yhtä paljon tai tässä tapauksessa jopa enemmän empatiaa kuin samassa roolissa oleva ihminen herättäisi, ei johdu pelkästään tuon hahmon inhimillistämisestä. Se seuraa automaattisesti jo pelkästään siitä, että ihminen on eläin. Mitään laadullista eroa, kuten moraali, ei ole. Erot ovat korkeintaan määrällisiä, mutta ihminen ei omien ominaisuuksiensa määrilläkään asetu muiden lajien yläpuolelle. #
En väitä vastaan, mutta muilla eläimillä ei kyllä ole vastaavanlaista kykyä empatiseerata toisen lajin edustajia, joten siinä mielessä ihmisen eläimellisyys ei ole kovin kestävää.