Kun havah­duin, huo­ma­sin ole­va­ni pie­nes­sä, val­keas­sa huo­nees­sa. Löy­sin itse­ni jon­kin­lai­ses­ta tuo­lis­ta, jon­ka sel­kä­no­ja oli kään­net­ty taak­se niin että olin pikem­min­kin makuu- kuin istu­ma-asen­nos­sa. Omat sil­mä­la­si­ni oli­vat pois­sa ja nii­den tilal­la oli omi­tui­set, kel­ler­tä­vät lasit. Katos­ta suo­raan sil­mii­ni pais­toi kir­kas lamp­pu. #

“No niin, eli tar­koi­tus oli­si nyt irroit­taa se ala­va­sen siel­tä. Kat­so­taan sii­nä sit­ten samal­la sitä ylä­puol­ta kun yleen­sä jos ala­puo­lel­ta pois­te­taan niin ote­taan saman tien se ylä­puo­li­nen­kin”, sanoi ääni jos­tain. #

“Mi-mitä te tar­koi­tat­te? Mis­sä minä oikein olen?”, minä kysyin. #

“Pan­naan tuos­ta ensin vähän tuo­ta puu­du­tus­ta vai­kut­ta­maan. Avaa­pa suu­ta.” #

“Minä..ää aaa” #

Jos­tain tuli käsi, joka työn­si suu­hu­ni ruis­kun ja saman tien neu­la tun­keu­tui ham­pait­te­ni taak­se. Samal­la suu­hu­ni lurah­ti jotain iljet­tä­vän­ma­kuis­ta ainet­ta, jon­ka täy­tyi olla myrk­kyä. Ylä­puo­lel­le­ni kumar­tui hah­mo, jos­ta kyke­nin näke­mään vain ääri­vii­vat katos­ta edel­leen kirk­kaas­ti pais­ta­neen lam­pun takia. Hah­mo muis­tut­ti jon­kin ver­ran ihmis­tä, mut­ta tie­sin, ettei­vät nämä voi­neet olla ihmi­siä. Eivät­hän ihmi­set teki­si täl­lais­ta toi­sil­leen! #

Sil­loin minä sen käsi­tin: näi­den täy­tyi olla ava­ruuso­len­to­ja. Minut oli ilmi­sel­väs­ti kaa­pat­tu hei­dän aluk­sel­leen ja nyt minul­le teh­täi­siin hir­vit­tä­viä kokei­ta! Kuin tämän vah­vis­tuk­sek­si ylä­puo­lel­la­ni hää­ri­vä olen­to sanoi: #

“Ja pan­naan­pa vähän vie­lä tuon­ne ylös­kin… pik­kai­sen saat­taa nipis­tää.” #

Koko ruu­mii­ni jän­nit­tyi kau­hus­ta ja pidä­tin hen­gi­tys­tä­ni. #

“Voit ren­tout­taa har­tiat ihan taak­se ja hen­git­te­le vaan ihan rau­has­sa.” #

Yri­tin totel­la tätä olen­toa, joka näyt­ti joh­ta­van minul­le teh­tä­viä toi­men­pi­tei­tä. Yri­tin kes­kit­tyä hen­gi­tyk­see­ni ja lihas­te­ni ren­tout­ta­mi­seen, sil­lä en mis­sään nimes­sä halun­nut suu­tut­taa kaap­paa­jia­ni. Sanoin mie­les­sä­ni itsel­le­ni: #

“No niin. Ota aivan rau­hal­li­ses­ti, Jani. Olet jou­tu­nut ava­ruuso­len­to­jen kaap­paa­mak­si, ja sinul­le ale­taan koh­ta suo­rit­taa hir­vit­tä­viä kokei­ta, mut­ta hei! Asiat voi­si­vat olla pal­jon pahem­min­kin. Voi­sit esi­mer­kik­si olla Kra­pu­la­blo­gin Vt, jon­ka taval­li­ses­ti niin iha­na fan­ta­sia peko­niu­des­ta on juu­ri lop­pu­nut kar­mai­se­val­la taval­la! Tai sit­ten voi­sit olla Sel­lis­ti, jon­ka äiti on juu­ri kuol­lut! Taas! Tai sit­ten voi­sit olla Sedis! Juma­lau­ta, mies, sinä voi­sit olla maa­lai­nen!” #

Näin itsek­se­ni puhel­tua­ni kyke­nin vähi­tel­len rau­hoit­tu­maan. Sit­ten kuu­lin jäl­leen joh­ta­ja-ava­ruuso­len­non äänen. Täl­lä ker­taa hän tun­tui puhu­van toi­sel­le huo­nees­sa olleis­ta olen­nois­ta: #

“Kokeil­laan­pa ensin irtoai­si­ko tuo ihan suo­raan. Sit­ten jos näyt­tää sil­tä ettei läh­de niin täy­tyy ava­ta.” #

Vaik­ka en ymmär­tä­nyt­kään, mis­tä ava­ruuso­len­not kes­ke­nään puhui­vat, jos­tain syys­tä nämä virk­keet aiheut­ti­vat minus­sa levot­to­muut­ta. Var­sin­kin sanat “irtoai­si­ko” ja “ava­taan” sai­vat hiki­pi­sa­rat kihoa­maan otsal­le­ni. Pian huo­ma­sin, etten suin­kaan ollut huo­les­tu­nut suot­ta: ava­ruuso­len­to työn­si käten­sä suu­hu­ni, ja alkoi ronk­kia sen sisäl­lä jon­kin­lais­ta työ­ka­lua apu­naan käyt­täen. Samal­la hän kysyi minul­ta: #

“Tun­tuu­ko kipua?” #

“Grlglrglrlrlrl”, vas­ta­sin. #

Vas­ta sil­loin tajusin, etten kyen­nyt saa­maan yhtään sel­vää sanaa ulos suus­ta­ni! Tuo aine, jota ava­ruuso­len­not oli­vat suu­hu­ni aluk­si ruis­kut­ta­neet, oli teh­nyt minut täy­sin puhe­ky­vyt­tö­mäk­si! #

Nyt peläs­tyin oikein toden teol­la, ja kau­huis­sa­ni rupe­sin tut­ki­maan, oli­ko aine aiheut­ta­nut mui­ta muu­tok­sia. Epäi­lin hal­vaan­tu­nee­ni, joten kokei­lin lii­kut­taa sor­mia­ni. Ne liik­kui­vat. Var­muu­den vuok­si kokei­lin lii­kut­taa myös kor­va­leh­tiä­ni, enkä kyen­nyt lii­kut­ta­maan nii­tä! Minä arva­sin sen, minä olin täy­sin hal­vaan­tu­nut! #

Niin­pä en kyen­nyt teke­mään mitään, kun olen­to alkoi yhä vim­ma­tum­min ronk­kia ja rusi­koi­da suu­ta­ni, vaih­taen välil­lä työ­ka­lua. Suus­ta­ni kuu­lui kam­mot­ta­vaa ruti­naa, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta olen­to alkoi vähi­tel­len vai­kut­taa tus­kas­tu­neel­ta, ja sanoi lopul­ta: #

“Joo, kyl­lä se täy­tyy ava­ta, ei muu­ten läh­de.” #

Sen jäl­keen ympä­ril­lä­ni alkoi mel­koi­nen häli­nä, enkä kyke­ne enää täy­sin muis­ta­maan kaik­kea, mitä tapah­tui. Lopul­ta kui­ten­kin huo­ma­sin makaa­va­ni edel­leen pen­kil­lä. Yllä­ni oli nyt jon­kin­lai­nen lii­na, ja vain nenä­ni ja suu­ni oli­vat pal­jai­na. Ajat­te­lin, että ava­ruuso­len­to­jen mie­les­tä mei­dän Maan asuk­kien täy­tyy var­maan­kin olla eri­tyi­sen vas­ten­mie­li­sen näköi­siä, joten hei­dän täy­tyy täl­lä taval­la pii­lot­taa kes­kit­ty­mis­ky­ky­ään niin pahas­ti häi­rit­se­vät piir­teem­me. #

Tai sit­ten, minun tuu­ril­la­ni, minut on kaa­pan­nut ava­ruuso­len­to­jen Tale­ban, ja minus­ta tulee nyt jon­kun lon­ke­ro­leu­kai­sen, tur­baa­ni­päi­sen ja kai­kin puo­lin muu­toin­kin vas­ten­mie­li­sen ava­ruuso­len­non biaatch. #

Olen­to jat­koi suu­ni kope­loi­mis­ta tämän jäl­keen vie­lä puo­li­sen tun­tia, kun­nes siel­tä lopul­ta kuu­lui jon­kin­lai­nen rusah­dus, jon­ka seu­rauk­se­na kaik­ki ava­ruuso­len­not vai­kut­ti­vat hyvin hel­pot­tu­neil­ta. Ilmei­ses­ti hei­dän kokeen­sa oli­vat onnis­tu­neet. #

Ehdin jo het­ki­sen elät­tää toi­vei­ta, että kau­hu­ko­ke­muk­se­ni oli­si ohi, mut­ta sit­ten joh­ta­jao­len­to sanoi: #

“Kat­so­taan­pa sit­ten vie­lä pikai­ses­ti se ylä­puo­li”, ja alkoi saman tien kope­loi­da suu­ta­ni uudes­taan! Onnek­se­ni tätä kes­ti vain pari minuut­tia, jon­ka jäl­keen suus­ta­ni kuu­lui rrr-rrruuuutsss-POKS, ja olen­not vai­kut­ti­vat jäl­leen hyvin hel­pot­tu­neil­ta. #

Sen jäl­keen lii­na pois­tet­tiin yltä­ni, oudot lasit otet­tiin pääs­tä­ni ja minut ohjat­tiin vie­rei­seen, tätä­kin pie­nem­pään huo­nee­seen, jon­ne ava­ruuso­len­to­jen joh­ta­ja oli siir­ty­nyt lakei­joi­den minua vii­meis­tel­les­sä. Minun käs­ket­tiin istua. Sit­ten olen­to sanoi: #

“Tämän jäl­keen sit­ten suo­si­tel­laan että otat lop­pu­päi­vän ihan rau­hal­li­ses­ti elik­kä ei mitään raju­ja urhei­lusuo­ri­tuk­sia tai sen sel­lai­sia. Mah­dol­li­ses­ti vie­lä huo­mi­sen­kin ja lau­an­tain. Puu­du­tus lak­kaa vai­kut­ta­mas­ta tuos­sa parin tun­nin pääs­tä ja sil­loin saat­taa tul­la kipua ja tur­vo­tus­ta, joten minä kir­joi­tan sul­le kasi­sa­tas­ta Bura­naa ja Panaco­dia. Otat nii­tä sit­ten sil­lä lail­la että ensim­mäi­sen Bura­nan otat jo tuos­sa ennen kuin puu­du­tus lop­puu, toi­sen sit­ten vähän myö­hem­min ja kol­man­nen vie­lä illal­la ennen nuk­ku­maan­me­noa. Samoin huo­men­na, mak­si­mis­saan se kol­me päi­väs­sä… tai voi sen nel­jän­nen­kin ottaa jos sil­tä tun­tuu. Täl­lä lail­la jat­kat…” #

Täs­sä vai­hees­sa muis­ti­ku­va­ni tapah­tu­mis­ta ovat jos­tain syys­tä kor­vau­tu­neet arki­sil­la koke­muk­sil­la, lin­ja-auto­mat­kois­ta­ni kau­pun­kiin ja takai­sin. Lin­ja-auto ohit­taa Jyväs­ky­län sosi­aa­li- ja ter­vey­sa­lan oppi­lai­tok­sen, ja minä kat­se­len sin­ne kul­ke­via tyt­tö­siä. “Hmm, hoit­su­ja…”, minä ajat­te­len. #

Arvat­kaa­pa, onko hidas­ta kir­joit­taa yhdel­lä kädel­lä, kun toi­nen käsi pite­lee jää­pus­sia pos­kel­la? Ei ole! #