Tämä kir­ja sisäl­tää pal­jon ame­rik­ka­lai­sia huu­haa­jut­tu­ja ja enim­mäk­seen tyl­sää luet­ta­vaa 70-luvul­ta, mut­ta alku­puo­lel­la Rui­ten­beck esit­tää mie­len­kiin­toi­sen (jos­kin aika roh­keas­ti yksin­ker­tais­ta­val­ta kuu­los­ta­van) aja­tuk­sen uudes­ta poti­las­tyy­pis­tä: #

“On hyvin toden­nä­köis­tä, että kaik­kien ryh­mäp­sy­ko­te­ra­pian muo­to­jen nopea nousu joh­tuu sii­tä, että yksi­lö­te­ra­pia ei yleen­sä ole pys­ty­nyt tyy­dyt­tä­mään monien psy­ko­te­ra­peut­tien luok­se parin vii­me vuo­si­kym­me­nen aika­na hakeu­tu­neen uuden poti­las­tyy­pin tar­pei­ta. […] Nämä uuden­tyyp­pi­set poti­laat puhu­vat epä­mää­räi­ses­ti omis­ta ja tois­ten vai­keuk­sis­ta, vaik­ka he yleen­sä ovat suh­teel­li­sen suju­via kie­lel­li­ses­sä ilmai­sus­saan, he elä­vät tyy­ty­mät­tö­myy­den ilma­pii­ris­sä, he ovat ylei­ses­ti tyy­ty­mät­tö­miä sii­hen, mil­lä taval­la asiat ovat, eikä heil­lä ole taka­naan pal­jon­kaan sel­lais­ta, mihin tukeu­tua. Hei­dän lap­suu­den muis­ton­sa eivät vält­tä­mät­tä ole trau­maat­ti­sia tai edes kovin huo­no­ja, mut­ta heil­lä ei ole pal­jon­kaan sel­lais­ta, mis­tä he oli­si­vat onnel­li­sia. He toi­mi­vat suh­teel­li­sen hyvin työs­sään ja maa­il­mas­sa yleen­sä, mut­ta heis­sä ei ole sitä lähei­syy­den ja läm­mön tun­tua, joka kuu­luu täy­si­pai­noi­sen onnen ja tyy­dy­tyk­sen ainek­siin. Heis­sä kai­kis­sa on jota­kin mekaa­nis­ta, ja voi olla että tämä kaik­ki kuu­luu ylei­se­nä piir­tee­nä mei­dän nykyi­seen kult­tuu­riim­me. #

Rol­lo May kir­joit­ti täs­tä jon­kin aikaa sit­ten ja sanoi: ‘On pal­jon todis­tei­ta sii­tä, että eris­ty­nei­syy­den ja maa­il­mas­ta vie­raan­tu­mi­sen tun­tees­ta kär­si­vät pait­si sai­raat myös luke­mat­to­mat »nor­maa­lit» mei­dän aikam­me ihmi­set.’ Vai­kut­taa ilmei­sel­tä, että yksi­löp­sy­ko­te­ra­pia ei oikein ole pys­ty­nyt toi­mi­maan tämän tyyp­pis­ten poti­lai­den kans­sa. Uusi poti­las ei sopi­nut mihin­kään klas­si­seen kaa­vaan. Kyl­lä­hän kaik­ki nämä poti­laat ovat hyvin­kin haluk­kai­ta puhu­maan itses­tään, men­nei­syy­des­tään ja … van­hem­mis­taan, mut­ta aut­taa­ko se? Kos­ka täs­sä on kysy­mys ongel­mis­ta, jot­ka ovat pää­asias­sa sosi­aa­li­siin suh­tei­siin liit­ty­viä ja juon­tu­vat mei­dän nykyi­sen yhteis­kun­tam­me nopeis­ta muu­tok­sis­ta, niin on sel­vää, että yksi­löl­li­sen psy­koa­na­lyyt­ti­sen tera­pian mene­tel­mät eivät täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa ole riit­tä­viä eivät­kä käyt­tö­kel­poi­sia. #

Näis­tä uuden­tyyp­pi­sis­tä poti­lais­ta voi­daan teh­dä eräi­tä yleis­tyk­siä. Ensik­si­kin he ovat yleen­sä suh­teel­li­sen pas­sii­vi­sia vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­saan tois­ten ihmis­ten kans­sa. Itse asias­sa he eivät edes tie­dä, mitä puo­len­sa pitä­mi­nen mer­kit­see. He ovat usein tot­tu­neet odot­ta­maan, että heil­le sano­taan, mitä hei­dän pitää teh­dä sen sijaan, että he itse ottai­si­vat sii­tä sel­vän ja teki­si­vät rat­kai­su­ja. Näi­den poti­lai­den kans­sa kes­kus­tel­taes­sa jou­tuu häm­mäs­tyen totea­maan, että aktii­vi­nen valin­ta ja pää­tös­ten teke­mi­nen omas­sa elä­mäs­sä on heil­le vie­ras­ta. Suo­raa koh­taa­mis­ta ja valin­taa (rat­kai­sun teke­mis­tä) koros­ta­van eksis­ten­tia­lis­ti­sen tera­pian veto­voi­ma on osoi­tuk­se­na sii­tä, että näil­lä ihmi­sil­lä on tar­pei­ta, joi­ta yhteis­kun­ta jos­sa he elä­vät ei ole pys­ty­nyt tyy­dyt­tä­mään.” #

[#] Hendrik M. Rui­ten­beek: Paran­ta­vat ryh­mät (May-nimen koros­tus oma­ni) #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]4.8. 0:40[/klo] Nyky­ai­kais­tin tyy­liä ja tekniikoita.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]15.10.2005 15:49[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin tyy­liä. Pois­tin tek­ni­siä ongel­mia sivun­neen kap­pa­leen. Lisä­sin iki­lin­kin kir­jan esit­te­le­väl­le riville.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]23.1.2007 15:24[/klo] Nyky­ai­kais­tin tyy­liä. Vii­la­sin ensim­mäi­sen virk­keen alkua.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #