“Mitä tulee loo­gik­ko­jen tai­kaus­koon: minä tah­don väsy­mät­tä yhä uudes­taan alle­vii­va­ta eräs­tä pien­tä lyhyt­tä tosia­si­aa, jota nämä tai­kaus­koi­set eivät mie­lel­lään tun­nus­ta, — nimit­täin, että aja­tus tulee, kun »se« tah­too, eikä, kun »minä« tah­don; niin että on todel­li­sen asian­lai­dan vää­ren­nys­tä, kun sano­taan: sub­jek­ti »minä« on pre­di­kaa­tin »ajat­te­len« edel­ly­tys. Jokin ajat­te­lee: mut­ta että tämä »jokin« on juu­ri tuo van­ha kuu­lui­sa »minä«, on lie­väs­ti puhuen vain otak­su­ma, väi­te, eikä mis­sään tapauk­ses­sa mikään »väli­tön var­muus«. Vih­doin menee tuo »jokin ajat­te­lee« sekin lii­an pit­käl­le: jo tämä »jokin« sisäl­tää tapah­tu­man tul­kin­taa eikä kuu­lu itse tapah­tu­maan. Täs­sä pää­tel­lään kie­lio­pil­li­sen tot­tu­muk­sen mukaan »ajat­te­le­mi­nen on toi­min­taa, jokai­seen toi­min­taan kuu­luu joku, joka on toi­min­nas­sa, siis —« Suun­nil­leen samaa kaa­vaa nou­dat­taen etsi van­hem­pi ato­mis­tiik­ka sen »voi­man« lisäk­si, joka vai­kut­taa, vie­lä tuo­ta aine-kok­ka­ret­ta, jos­sa voi­ma sijait­see, jos­ta käsin se vai­kut­taa, ato­mia; tiu­kem­mat päät oppi­vat vii­mein tule­maan toi­meen ilman tuo­ta »maan­jään­nös­tä«, ja ehkä ker­ran vie­lä totu­taan, myös loo­gik­ko­jen tahol­la, tule­maan toi­meen ilman tuo­ta pien­tä »jota­kin« (jok­si rehel­li­nen van­ha minä on riu­tu­nut).” #

Friedrich Nietzsche: Hyvän ja pahan tuol­la puo­len #

Nietzsche on yhtä ras­kas­ta luet­ta­vaa kuin Kant; teks­ti ei sal­li kes­kit­ty­mi­sen her­paan­tu­mis­ta het­kek­si­kään, tai aja­tus kat­ke­aa ja kato­aa saman tien. Samal­la se on kui­ten­kin mää­rät­tö­män pal­jon ravit­se­vam­paa kuin Kant iki­nä. Edel­lä ole­van mit­tai­ses­sa kap­pa­lees­sa Kant oli­si kor­kein­taan hio­nut taas jon­kun kär­pä­sen­pas­kan kokoi­sen murusen koko­nai­suu­des­ta, joka ei sen ansios­ta ole kui­ten­kaan pät­kää­kään sel­keäm­pi kuin aiem­min. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]29.10.2005 15:00[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin tyyliä.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #