Vaik­ka onkin kau­kain pai­koin tosi lap­sel­li­ses­ti kir­joi­tet­tu, tämä Syliai­ka nos­taa vah­vo­ja tun­tei­ta pin­taan ilmei­ses­ti aiheen­sa vuok­si. #

“Vii­mein­kin useim­mat asian­tun­ti­jat ovat samaa miel­tä sii­tä, että vau­van tar­peet on tyy­dy­tet­tä­vä niin nopeas­ti ja täy­del­li­ses­ti kuin on inhi­mil­li­ses­ti mah­dol­lis­ta. Nyt tie­däm­me, että mikä tahan­sa hätä­sig­naa­li vaa­tii nope­aa asioi­hin puut­tu­mis­ta, jot­ta ei tuhot­tai­si vau­van luot­ta­mus­ta hoi­ta­jiin. »Pilal­le hem­mot­te­lun« sijas­ta nopei­den tar­pei­den huo­mioon otta­mi­nen kehit­tää var­muut­ta, joka tekee lap­ses­ta vähem­män rai­voi­san, kun hänen myö­hem­min täy­tyy oppia odot­ta­maan joi­ta­kin asioi­ta.” #

M.G. Welch: Syliai­ka, s. 84 #

Minus­ta tuo pie­nen vau­van pilal­le­hem­mot­te­lua­ja­tus on aivan jär­kyt­tä­vän kar­mi­va, ollut aina. Mut­ta en ihmet­te­le yhtään jos se elää yhä­kin tämän kan­san muu­toin­kin ääliö­mäi­ses­sä kas­va­tus­kult­tuu­ris­sa. #

“Kun vau­va itkee, hänet ote­taan syliin ja hänel­le puhu­taan. Jos hän on kui­va ja syö­nyt hyvin, hän halu­aa ehkä seu­raa. Hän­tä hyväil­lään ja hänel­le leper­rel­lään. Useim­mat vau­vat tule­vat tyy­ty­väi­sik­si. Jos vau­va ei vie­lä­kään ole tyy­ty­väi­nen, hän­tä pide­tään tiu­kem­min sylis­sä. Hänen kans­saan kävel­lään ympä­riin­sä pitäen hänes­tä tiu­kas­ti kiin­ni. Ei lope­te­ta ennen kuin vau­va käper­tyy tyy­ty­väi­se­nä syliin. Jos­kus vau­vo­jen täy­tyy ope­tel­la käyt­tä­mään loh­du­tus­ta hyväk­seen. Hyvin usein todel­la älyk­käät vau­vat vetäy­ty­vät, kos­ka he tun­te­vat huk­ku­van­sa ärsyk­kei­siin. He vetäy­ty­vät mie­luum­min kuin vas­taa­not­ta­vat loh­du­tus­ta hoi­ta­jal­ta. Täl­lai­sen lap­sen on pal­jon parem­pi jo var­hain oppia otta­maan vas­taan loh­du­tus­ta, vaik­ka se vaa­ti­si enem­män pon­nis­te­lua kuin vetäy­ty­mi­sen oppi­mi­nen.” #

M.G. Welch: Syliai­ka, s. 84 #

“Nykyi­set tut­ki­muk­set ovat pal­jas­ta­neet vas­ta­syn­ty­neis­sä sel­lais­ta herk­kyyt­tä ja vas­taa­not­ta­vuut­ta, jota ei ole aikai­sem­min osat­tu kuvi­tel­la­kaan. Esi­merk­kei­nä voi­daan mai­ni­ta kyky tun­nis­taa äidin ääni ja tuok­su ja tai­pu­mus vetäy­ty­mi­seen, jos vau­va jou­tuu eroon äidis­tään niin­kin vähäk­si aikaa kuin tun­nik­si.” #

M.G. Welch: Syliai­ka, s. 85 #

Tuon vetäy­ty­nei­syy­den tun­nis­tin itses­tä­ni jo ajat sit­ten, kun ensim­mäis­tä ker­taa kuu­lin koko käsit­tees­tä. Vaik­ka vau­vaiäs­tä en tie­ten­kään muis­ta mitään, niin var­hai­sim­pia nega­tii­vi­sia muis­to­ja­ni on koke­mus sii­tä, että oma huo­mion- ja hel­lyy­den­kai­puu­ni on niin val­ta­va, että mikään mää­rä maa­il­mas­sa ei sitä rii­tä tyy­dyt­tä­mään, pel­ko sii­tä että nii­den tyy­dy­tys­tä vaa­ti­mal­la vaa­din van­hem­mil­ta (tie­tys­ti var­sin­kin äidil­tä) lii­kaa ja että sii­nä samal­la syön itsek­kääs­ti minun ja pik­ku­vel­jen yhtei­sis­tä (äidin huo­mio-) resurs­seis­ta, sekä ainai­nen syyl­li­syy­den­tun­to näi­den tar­pei­den tyy­dyt­tä­mi­ses­tä. #

Yhä vie­lä­kin olen tai­pu­vai­nen usko­maan, että niis­sä puit­teis­sa kuin se työs­sä­käy­väl­tä nai­sel­ta oli mah­dol­lis­ta, en oli­si voi­nut saa­da äidil­tä­ni niin pal­jon huo­mio­ta, että jokin sisäi­nen kiin­tiö­ni oli­si tul­lut sii­tä niin täy­teen, että oli­sin saa­vut­ta­nut jon­kin­lai­sen kes­tä­vän sisäi­sen var­muu­den sen avul­la. Olin kuu­lem­ma koliik­ki­vau­va, ja sitä­kin äiti kuu­lem­ma tah­toi hoi­taa nime­no­maan itse minua sylis­sä pitäen rau­hoit­tu­mi­see­ni asti, eli juu­ri niin kuin edel­lä lai­na­tus­sa teks­tis­sä­kin keho­te­taan teke­mään (sii­tä kuu­lin jo ennen tämän luke­mis­ta), ja mikä on ainut asia min­kä itse­kin voin kuvi­tel­la ole­van ilman ulos­päin ilmeis­tä syy­tä hätäi­sel­le vau­val­le par­haak­si. #

Ymmär­rän kyl­lä, että näke­myk­se­ni on jos­sain mää­rin lap­se­na­jat­te­lun tavoin kie­rou­tu­nut sii­nä, että uskon ollee­ni kyvy­käs ime­mään äidin voi­mat ihan tyh­jiin omil­la tar­peil­la­ni. Tämän näke­myk­sen objek­tii­vi­suu­den tai sub­jek­tii­vi­suu­den mit­taa­mi­nen on nii­tä sikä­li vai­kei­ta asioi­ta, että vaik­ka jon­kin­lai­nen mit­ta-asteik­ko sil­le oli­si­kin, sitä ei enää saa­da vie­tyä takai­sin sii­hen aikaan, kun olin vau­va ja pie­ni lap­si. Vetäy­dyin, kos­ka uskoin sil­loin niin, mut­ta se, oli­vat­ko sil­loi­set tar­pee­ni todel­la äidin voi­mil­le yli­voi­mai­set, vai oli­ko se vain lap­sen perus­tee­ton pel­ko, jää pel­käs­tään arvai­lu­jen varaan. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]20.5.[/klo] 16:09 Muo­toi­lin WP:lle ja nyky­ai­kais­tin tyy­liä. Pois­tin van­hen­tu­neen lin­kin MTV3:n uutiseen.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #