Olin niin uppou­tu­nut kir­jaa­ni, että hei­tin bus­sin mat­kas­sa täy­den vol­tin tuos­sa vähän mat­kan pääs­sä. Onnek­si kysees­sä oli siis 12 eikä 27, jon­ka kyy­dis­sä oli­sin rat­sas­ta­nut aina hevon­pe­rä-Mäy­rä­mä­keen saak­ka. Kus­ki oli onnek­si asial­li­nen ja tie­dus­te­li sil­muk­ka­pis­tees­sä, että min­ne asti olen menos­sa, näin tem­ma­ten minut ulos hor­tees­ta­ni, ja toi sit­ten minut takai­sin Spar-kau­pan pysä­kil­le ilman sen kum­mem­paa selk­kaus­ta. Eipä se mat­ka nyt niin pit­kä ole, että sii­tä mitään selk­kaus­ta oli­si syy­tä odot­taa­kaan. #

– Kas, kas per­ke­let­tä.
Hän kään­tyi kat­so­maan juu­rak­koa ja kom­pas­tui heti uuteen, onnis­tuen täl­lä ker­taa vain vai­voin pysy­mään pys­tys­sä. Tou­hua täyn­nä ole­va mie­li pur­kau­tui yksin­pu­he­luun:
– No, no, no, no. Saa­ta­nan per­ke­leen hel­vet­ti!
Sen jäl­keen kuu­lui vie­lä jouk­ko tyy­ty­mät­tö­miä kurk­ku­ää­niä: Hmk­hy, hmk­hy. #