C’Est La Vie
#621. Lauantai, 2. lokakuuta 2004 klo 14.24.50, kirjoittanut Jani. 0
Minä pidän keskiaikaisesta kuoromusiikista, intialaisesta musiikista[alaviite]Siitä intialaismusiikista, jonka stereotyyppiä soitetaan, kun tv:ssä on intialaista jumppaa tai amerikkalaisissa halvallatehdynoloisissa sunnuntaisarjoissa heti, kun intialainen tyyppi ilmestyy ruutuun, käydään intialaisessa liikkeessä puhumattakaan siitä, että joku sarjan hahmo menee Intiaan.[/alaviite] ja arabiankielisestä laulusta. Miksi ihmeessä minulla ei näin ollen ole mitään pintapuolista syvempää käsitystä näiden musiikinlajien klassikoista, tekijöistä ja eri alalajeista, eikä ensimmäistäkään biisiä tietokoneella, levyistä puhumattakaan? #
Ja miksi juuri se, jo kaksi vuotta vanha Ibizan chillout-levy, jota kuuntelen niin paljon että tahtoisin sen ostaa, maksaa kolmattakymmentä euroa Free Record Shopissa? Kuka hullu niin paljon maksaisi yhdestä kaksoislevystä? #
Olisipa hienoa osata arabiaa. Siitäkin huolimatta, että miesten suusta puhuttuna se ainakin minun korvaani kuulostaa aika rumalta, mutta laulettuna mullahin falsetilla siihen tulee jokin käsittämättömän vetoava sävy, ja sitten kun nainen puhuu tai varsinkin laulaa arabiaa niin… #
Huh huh. #
“kan, min zaman, min zaman,
min zaman #kan fi zaman, min zaman, ya zaman
sabatalef sana wa el wakt gambina
sabatalef sana wa el wakt waktina #ya… ya… haiati…
I love you so much
it’s going too fast
ana bahebak awi
el haiati
c’est la vie
c’est la vie” #Jean Michel Jarre ja Natacha Atlas: C’Est La Vie #