Minä pidän kes­kiai­kai­ses­ta kuo­ro­musii­kis­ta, intia­lai­ses­ta musiikista[alaviite]Siitä intia­lais­musii­kis­ta, jon­ka ste­reo­tyyp­piä soi­te­taan, kun tv:ssä on intia­lais­ta jump­paa tai ame­rik­ka­lai­sis­sa hal­val­la­teh­dy­no­loi­sis­sa sun­nun­tai­sar­jois­sa heti, kun intia­lai­nen tyyp­pi ilmes­tyy ruu­tuun, käy­dään intia­lai­ses­sa liik­kees­sä puhu­mat­ta­kaan sii­tä, että joku sar­jan hah­mo menee Intiaan.[/alaviite] ja ara­bian­kie­li­ses­tä lau­lus­ta. Mik­si ihmees­sä minul­la ei näin ollen ole mitään pin­ta­puo­lis­ta syvem­pää käsi­tys­tä näi­den musii­kin­la­jien klas­si­kois­ta, teki­jöis­tä ja eri ala­la­jeis­ta, eikä ensim­mäis­tä­kään bii­siä tie­to­ko­neel­la, levyis­tä puhu­mat­ta­kaan? #

Ja mik­si juu­ri se, jo kak­si vuot­ta van­ha Ibizan chil­lout-levy, jota kuun­te­len niin pal­jon että tah­toi­sin sen ostaa, mak­saa kol­mat­ta­kym­men­tä euroa Free Record Sho­pis­sa? Kuka hul­lu niin pal­jon mak­sai­si yhdes­tä kak­sois­le­vys­tä? #

Oli­si­pa hie­noa osa­ta ara­bi­aa. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että mies­ten suus­ta puhut­tu­na se aina­kin minun kor­vaa­ni kuu­los­taa aika rumal­ta, mut­ta lau­let­tu­na mul­la­hin fal­se­til­la sii­hen tulee jokin käsit­tä­mät­tö­män vetoa­va sävy, ja sit­ten kun nai­nen puhuu tai var­sin­kin lau­laa ara­bi­aa niin… #

Huh huh. #

“kan, min zaman, min zaman,
min zaman #

kan fi zaman, min zaman, ya zaman
saba­ta­lef sana wa el wakt gam­bi­na
saba­ta­lef sana wa el wakt wak­ti­na #

ya… ya… hai­a­ti…
I love you so much
it’s going too fast
ana bahe­bak awi
el hai­a­ti
c’est la vie
c’est la vie” #

Jean Mic­hel Jar­re ja Natac­ha Atlas: C’Est La Vie #