Toi­sin kuin jot­kut tun­tu­vat saa­neen pää­hän­sä, minul­la ei ole paniik­ki­häi­riö­tä. Minä olen jul­me­tun epä­so­si­aa­li­nen ihmi­nen, enkä viih­dy lai­sin­kaan nahois­sa­ni, jos ympä­ril­lä­ni on nel­jän sei­nän sijas­ta avo­nai­sia väy­liä kenen tahan­sa käy­dä kimp­puu­ni. Mut­ta paniik­ki­häi­riö­tä minul­la ei ole, sil­lä ole­muk­se­ni pysyy teräk­si­sen itse­ku­ri­ni, joka myös yli­vaa­ti­va­na yli­mi­nä­nä tun­ne­taan, lähes täy­del­li­ses­sä hal­lin­nas­sa aina sil­loin, kun odot­ta­mat­to­mien kon­tak­tien ris­ki on ole­mas­sa. Sik­si minä sitä palau­tu­mi­sai­kaa­kin tar­vit­sen, kun näis­tä tilan­teis­ta kotiu­dun omaan pie­neen sopuk­kaa­ni. #

Sen sijaan yksin olles­sa­ni ja näkö­jään mel­koi­sen tasai­sin välia­join, ilman mitään ilmei­sen kriit­tis­tä lau­kai­se­vaa teki­jää, pääs­sä­ni ole­va kat­ti­la kuo­huu yli, mikä tun­tuu sil­tä, että sen tapah­tu­mi­sen jul­ki­ses­sa tilan­tees­sa voin hyvin kuvi­tel­la lau­kai­se­van pako­kau­hu­reak­tion. Se on kuin ei tie­täi­si itkeä­kö vai nau­raa, juos­ta vai nuk­kua, elää­kö vai kuol­la; aja­tuk­set tun­tu­vat siir­ty­neen yli­ää­ni­taa­juu­del­le ja mie­li sin­koi­lee valon­no­peu­del­la asioi­den aal­lon­har­jal­ta toi­sel­le. #

Ehkä se, että minul­la näin ei tapah­du jul­ki­ses­ti, joh­tuu ihmis­ten kart­ta­mi­sen ohel­la sii­tä, että tie­dos­tan var­sin sel­väs­ti sen, mis­tä sii­nä on kyse ja osaan näin ollen vält­tää tehok­kaas­ti jou­tu­mas­ta tämän tun­te­muk­sen ansaan tilan­teis­sa, jois­sa kat­soi­sin sen itsel­le­ni äärim­mäi­sen epäe­dul­li­sek­si (lue: häpeäl­li­sek­si). Mis­tä­kö sii­nä on kyse? Yksin­ker­tai­ses­ti sitä, että teen jat­ku­vas­ti aktii­vis­ta ja ras­kas­ta psyyk­kis­tä työ­tä noin kym­me­nen edel­li­sen vuo­den työn­tä­mi­sek­si pois tie­toi­ses­ta mie­les­tä­ni edes nykyi­sen mini­maa­li­sen toi­min­ta­ky­ky­ni säi­lyt­tääk­se­ni. #

Olen täy­sin var­ma sii­tä, että jos antai­sin näi­den aja­tus­ten kul­kea vapaas­ti tera­pia­ti­lan ulko­puo­lel­la — sen­kään tilan tur­val­li­suu­des­ta tus­kin olen vie­lä var­ma — en kyke­ni­si toi­mi­maan edes sitä ver­taa, että pys­tyi­sin hake­maan elä­mäs­sä­ni asioi­ta, jot­ka ehkä joh­ta­vat minut näi­den asioi­den koh­taa­mi­seen tar­vit­ta­vien voi­ma­va­ro­jen jäl­jel­le. Toi­sin sanoen sen tien pääs­sä on umpi­ku­ja, ja sik­si minun täy­tyy käy­dä jat­ku­vaa ase­ma­so­taa omaa miel­tä­ni vas­taan sii­hen saak­ka, että löy­dän jos­tain ne tar­vit­ta­vat psyyk­ki­set aseet ja reser­vi­jou­kot, joi­den voi­mil­la voin käy­dä vihol­li­se­ni kimp­puun edes pie­nin toi­vein sii­tä, että en tule ilman muu­ta murs­ka­tuk­si sen yli­voi­mai­suu­den takia.  #

“Obses­sion obses­sion obses­sion #

The­re ain’t no promises

Ain’t no commitments

But how cruel can love be

How cruel can a bro­ken heart like mine

The­re ain’t no right

The­re ain’t no wrong

But as long as hope survives

I’ll stay ali­ve #

I could wait night and day

Sigh your name when I pray

In my heart night and day

‘Til you come my way

I could wait night and day

Be the sky blue or gray

In my heart night and day

For your love to stay” #

Army of Lovers: “Obses­sion” #