Minua on häi­rin­nyt taas yksi val­veu­ni­ku­va jo pari päi­vää. Tämä tapah­tui, kun tulin tera­pias­ta vii­mek­si. Siel­tä pitää minun ensin kävel­lä kau­pun­gin kes­kus­taan. Mat­kal­la kadun var­res­sa kyy­köt­ti nuo­ri mies pus­sin kans­sa, ja kos­ka minä olen hiou­tu­nut nämä asiat näke­mään, tie­sin jo kau­kaa, että se on päih­ty­nyt, hukan­nut jotain ja pyy­tää minul­ta apua kun tulen koh­dal­le. #

Kun tulin koh­dal­le, tyyp­pi sanoi hiu­kan sam­mal­taen: “oota, mä huk­ka­sin tähän raho­ja, mut­ten löy­dä nii­tä”. Vas­ta­ha­lui­ses­ti kumar­ruin kat­so­maan, ja näin heti yhden koli­kon lumeen pai­nu­nees­sa ken­gän kan­ta­pään­jäl­jes­sä. Osoi­tin sitä sor­mel­la ja sanoin “tuos­sa”, ja ennen kuin tyyp­pi oli ehti­nyt kii­tos­taan lop­puun sanoa, olin jo liik­keel­lä; enem­pää en kyl­lä etsi­si. #

Se, mikä täs­sä kuvas­sa häi­rit­see minua, on se, että se kolik­ko, joka oli sii­nä kinok­ses­sa, oli hopean­vä­ri­nen. #

Euro­ko­li­kois­sa ei ole koko­naan hopean­vä­ri­siä koli­koi­ta. #