Fro­do noja­si taak­se­päin tuo­lis­saan ja sytyt­ti piip­pun­sa. Van­haa Toboa! Sen tuok­su toi aina Gan­dal­fin hänen mie­leen­sä. Hän ei ollut näh­nyt vel­hoa pit­kiin aikoi­hin. Ehkä täs­tä syys­tä aja­tuk­set joh­tui­vat men­nei­siin, aikoi­hin, jol­loin seik­kai­lu Sor­muk­sen kans­sa oli vie­lä tuo­rees­sa muis­tis­sa. Ja sit­ten… #

Sam. #

Fro­do huo­ka­si. Taval­li­ses­ti hän yrit­ti par­haan­sa, jot­ta Sor­muk­sen tuhoa­mi­sen jäl­kei­set tapah­tu­mat pysyi­si­vät pois­sa mie­les­tä, mut­ta aina se ei onnis­tu­nut kovin hyvin, ja tämä oli yksi niis­tä het­kis­tä. Ehkä rin­nas­sa ole­van arven alla taas hiu­kan aris­ta­va koh­ta, johon Mor­gu­lin veit­si oli ker­ran osu­nut, oli osa­syyl­li­nen sii­hen, että hän taas muis­ti: sen, miten Sam oli ollut kovin kat­ke­ra, kun hän oli ker­to­nut läh­te­vän­sä hal­tioi­den mat­kaan. Sen, miten Sam oli huu­ta­nut hänel­le, itke­nyt, lopul­ta jopa uhkail­lut hän­tä. Mut­ta hän oli pysy­nyt pää­tök­ses­sään ja läh­te­nyt. #

Ja hän oli myös palan­nut. Kau­an hän ei ollut pois­sa ollut­kaan, kun oli saa­nut tie­don, että Sam oli jou­tu­nut onnet­to­muu­teen ja mel­kein kuol­lut, ja oli heti arvan­nut, mis­tä oli kysy­mys. Hän päät­ti heti pala­ta, mut­ta jäl­keen­päin hän oli mones­ti miet­ti­nyt, oli­ko teh­nyt vir­heen niin päät­täes­sään. #

Istues­saan Samin vuo­teen ääreen, ja näh­des­sään tämän ilmeen hän, vaik­ka vas­ta­si­kin hymyyn, oli heti tien­nyt arvan­neen­sa oikein. Vaik­ka kon­tu­lai­set puhui­vat­kin Samin liu­kas­tu­neen pimeäs­sä ja pudon­neen sik­si sil­tä jyr­kän­teel­tä, Fro­do tie­si, että tämä joh­tui vain sii­tä, että totuus oli­si lii­an vai­kea yksin­ker­tai­seen ja tur­val­li­seen maa­lai­se­lä­mään tot­tu­nei­den kun­non hobit­tien kos­kaan ymmär­tää. #

Aivan samal­la taval­la, kuin näi­den oli ollut mah­do­ton­ta ymmär­tää sitä, mitä tapah­tui sen jäl­keen; kun Sam oli jät­tä­nyt Ruusan ja lap­set, ja he oli­vat muut­ta­neet yhdes­sä takai­sin Repun­pää­hän. Kylä­läis­ten ylen­kat­se ja hal­vek­sun­ta oli kui­ten­kin käy­nyt Samil­le yli­voi­mai­sek­si, ja niin Fro­do lopul­ta suos­tui muut­ta­maan hiu­kan syr­jem­mäl­le, mis­sä Sam sai hoi­taa puu­tar­haan­sa rau­has­sa ute­liai­den ja välil­lä hir­vit­tä­vän­kin ilkei­den kans­sa­ho­bit­tien kat­seil­ta. #

Mut­ta vie­lä sit­ten­kään ei Sam ollut ollut tyy­ty­väi­nen, vaan jak­soi, var­sin­kin juo­tu­aan olut­ta, valit­taa Fro­dol­le sii­tä, kuin­ka tämä oli hänet hylän­nyt ja läh­te­nyt hal­tioi­den mukaan. Var­sin­kin sii­tä Sam muis­ti Fro­doa muis­tut­taa jat­ku­vas­ti, kuin­ka hän oli ollut Fro­don tuke­na ja tur­va­na, kun Sor­mus vie­tiin tuhot­ta­vak­si. Kyl­lä­hän Fro­do sen tie­si. Hän tie­si, että ilman Samia hän ei oli­si sii­tä kos­kaan sel­viy­ty­nyt. Hän tie­si, että Sam oli kan­ta­nut hän­tä Tuo­mio­vuo­rel­la, kun hän itse oli uupu­muk­ses­ta ja Sor­muk­sen pai­nos­ta lii­an väsy­nyt edes seis­täk­seen omin jaloin. Hyvä­nen aika, hän tie­si, että lop­pu­jen lopuk­si Sam oli­si ollut se, joka oli­si pur­rut Sor­muk­sen hänen sor­mes­taan ja vajon­nut sen kans­sa Tuo­mio­vuo­ren pät­siin vain hänen puo­les­taan, jos Klonk­ku ei oli­si sitä teh­nyt. #

Mut­ta sil­ti; eihän hän kos­kaan ollut Samin apua pyy­tä­nyt. Oli­si­ko hän tämän vuok­si nyt päi­vien­sä lop­puun saak­ka sidot­tu tuo­hon olen­toon, jon­ka kat­ke­rak­si ja kyy­ni­sek­si muut­tu­nut ole­mus alkoi jo sekin muis­tut­taa Klonk­kua? Tämä ahdis­ti Fro­doa pal­jon, ja hän viet­ti sen vuok­si pal­jon aikaan­sa pois­sa yhtei­ses­tä kodis­ta, pois­sa Samin luo­ta. Tämä puo­les­taan oli ollut omi­aan vain lisää­mään Samin kat­ke­ruut­ta ja pet­ty­mys­tä. Sam oli eri­tyi­sen kat­ke­ra sii­tä, kun Fro­do viet­ti aikaan­sa Pomp­pi­vas­sa Ponis­sa, epä­mää­räis­ten iso­jen ihmis­ten ja Mer­rin ja Pip­pi­nin sekä olut­kol­pa­koi­den paris­sa. #

Vii­mein oli koit­ta­nut se koh­ta­lo­kas päi­vä, jol­loin Lego­las oli ilmes­ty­nyt Kon­tuun, ja Sam oli mus­ta­suk­kai­suu­den­puus­kas­sa lopul­ta heit­tä­nyt ulos sekä hänet että Fro­don. Täs­tä Fro­do oli tul­lut suun­nat­to­man vihai­sek­si, sil­lä Lego­las oli ollut hei­dän tuke­naan sil­loin, kun kylä­läis­ten jär­ky­tys ja viha Samin ja Fro­don suh­teen luon­tees­ta oli käy­nyt ilmi. Niin­pä Fro­do ja Lego­las oli­vat suun­nis­ta­neet Poniin, jos­sa viet­ti­vät lopul­ta koko yön juo­den olut­ta ja tans­sien yhdes­sä Mer­rin ja Pip­pi­nin kans­sa. Mitään sen enem­pää ei ollut tapah­tu­nut (aina­kaan Fro­do ei muis­ta­nut, tai halun­nut muis­taa tapah­tu­neen), vaik­ka he herä­si­vät­kin seu­raa­va­na aamu­na yhdes­sä Ponin huo­neis­ta, yhdes­sä sän­gys­sä kaik­ki nel­jä. #

Kun Fro­do oli raa­hau­tu­nut kotiin, Sam ei ollut ollut pai­kal­la. Hän koet­ti kysel­lä kylä­läi­sil­tä, oli­vat­ko nämä näh­neet tätä. Vii­mei­sim­mät havain­not Samis­ta oli­vat van­hal­ta Bof­fi­nin ukol­ta edel­li­syöl­tä, kun hän oli herän­nyt koi­ran hau­kun­taan ja näh­nyt syn­kän ja yksi­näi­sen hah­mon vael­ta­van tiel­lä, kun kun­non väki oli jo hyvän aikaa ollut nuk­ku­mas­sa. #

Sam ei tul­lut kotiin sinä päi­vä­nä, eikä seu­raa­va­na, eikä sitä seu­raa­va­na­kaan. Sit­ten lap­set oli­vat teh­neet hir­vit­tä­vän löy­dön Vir­ran ran­nas­ta. Jo sil­loin, kun oveen kopu­tet­tiin, Fro­do tie­si, että uuti­set oli­si­vat huo­no­ja. #

* * *
Fro­do huo­ma­si pii­pun hiil­lok­sen sam­mu­neen; hän oli ollut niin syväl­le aja­tuk­siin­sa vajon­nee­na, ettei ollut muis­ta­nut imeä. Hän huo­kai­si syvään, ja kar­kot­ti pahat muis­tot taas taka-alal­le niin hyvin kuin pys­tyi. Hän sytyt­ti pii­pun uudes­taan, eikä kyy­nel­kään vie­räh­tä­nyt hänen sil­mä­kul­mas­taan. #