Minä pidän isois­ta tytöis­tä. Fetis­sik­si­kin sitä joku ilk­kui irkis­sä täs­sä vas­ti­kään, mut­ta minä vain olen koko ikä­ni aja­tel­lut, että sel­lai­nen nai­sen tulee olla; peh­meä, pyö­reä, muh­ku­rai­nen suo­ras­taan. Enkä minä kyen­nyt miten­kään käsit­tä­mään nykyis­tä lai­huu­den ihan­noin­tia­kaan, ennen kuin joku selit­ti minul­le, että catwal­kin mal­leis­ta se on läh­töi­sin, ja ne puo­les­taan ovat sel­lai­sia luul­ta­vas­ti sik­si, että suun­nit­te­li­joi­na toi­mi­vien mies­ten suku­puo­li­nen orien­taa­tio on val­ta­vir­ras­ta poik­kea­va, jos­ta syys­tä he pitä­vät enem­män nais­var­ta­lois­ta, jot­ka muis­tut­ta­vat mie­hen, ja var­sin­kin nuo­ren pojan var­ta­loa. En tie­dä, pitää­kö teo­ria paik­kan­sa, mut­ta se on ainut seli­tys joka minul­la ilmiöl­le on, sil­lä omien bio­lo­gis­ten impuls­sie­ni jou­kos­ta en tähän päi­vään men­nes­sä ole löy­tä­nyt pie­nin­tä­kään vais­ton­va­rais­ta vieh­ty­mys­tä sel­lai­sia nais­var­ta­loi­ta koh­taan. #

Oikeas­taan kui­ten­kin pal­jon ulkois­ta ole­mus­ta tär­keäm­pää minul­le on ihmi­sen oma suh­tau­tu­mi­nen sii­hen; minus­ta har­vat asiat ovat niin ärsyt­tä­viä ja samal­la surul­li­sia kuin var­sin­kin ikäis­te­ni ja nuo­rem­pien nais­ten kau­hea omaan kehoon jat­ku­vas­ti koh­dis­ta­ma arvos­te­lu ja mit­tai­lu ja mar­ma­tus sii­tä, miten “tuos­sa ja tuos­sa on lii­kaa” ja “sii­nä ja sii­nä lii­an vähän”. Ihmi­nen, joka on tanak­kaa tekoa ilman pie­nin­tä­kään häpe­ää tai vihaa sitä koh­taan, on minus­ta suun­nat­to­man pal­jon ihail­ta­vam­pi kuin hoik­ka, joka on koko ajan neu­root­tis­ta lähen­te­le­väs­ti oman kehon­sa anka­ra krii­tik­ko. #

Ylei­sem­min ottaen­kin kai­ken maa­il­man tren­dien sokea nou­dat­ta­mi­nen on minus­ta vää­rin, ja kaik­kein eni­ten vää­rin se on sil­loin, kun tren­de­jä nou­dat­taen yrit­tää muo­va­ta omaa keho­aan. Kenen­kään, minun mukaan luet­tu­na, sane­lua sii­tä, mil­lai­nen sinun keho­si tulee olla, ei pidä uskoa. Minä voin esit­tää omia mie­li­pi­tei­tä­ni sii­tä, mut­ta jos en ole kehoo­si tyy­ty­väi­nen, se on minun oma häpeä­ni ja mene­tyk­se­ni, kun en sitä kyke­ne arvos­ta­maan. #

Ikään kuin sitä vie­lä pitäi­si koros­taa, mut­ta täs­sä yhtey­des­sä se ehkä kui­ten­kin on tar­peen: tämä oli minun mie­li­pi­tee­ni. Pyy­dän sinua ystä­väl­li­ses­ti hais­tat­ta­maan sil­le pit­kät ja muo­dos­ta­maan perus­tel­lus­ti oma­si. Var­sin­kin sii­nä tapauk­ses­sa, että koet tämän myö­tä keho­si kri­ti­soi­duk­si. #