Minä pidän isois­ta tytöis­tä. Fetis­sik­si­kin sitä joku ilk­kui irkis­sä täs­sä vas­ti­kään, mut­ta minä vain olen koko ikä­ni aja­tel­lut, että sel­lai­nen nai­sen tulee olla; peh­meä, pyö­reä, muh­ku­rai­nen suo­ras­taan. Enkä minä kyen­nyt miten­kään käsit­tä­mään nykyis­tä lai­huu­den ihan­noin­tia­kaan, ennen kuin joku selit­ti minul­le, että catwal­kin mal­leis­ta se on läh­töi­sin, ja ne puo­les­taan ovat sel­lai­sia luul­ta­vas­ti sik­si, että suun­nit­te­li­joi­na toi­mi­vien mies­ten suku­puo­li­nen orien­taa­tio on val­ta­vir­ras­ta poik­kea­va, jos­ta syys­tä he pitä­vät enem­män nais­var­ta­lois­ta, jot­ka muis­tut­ta­vat mie­hen, ja var­sin­kin nuo­ren pojan var­ta­loa. En tie­dä, pitää­kö teo­ria paik­kan­sa, mut­ta se on ainut seli­tys joka minul­la ilmiöl­le on, sil­lä omien bio­lo­gis­ten impuls­sie­ni jou­kos­ta en tähän päi­vään men­nes­sä ole löy­tä­nyt pie­nin­tä­kään vais­ton­va­rais­ta vieh­ty­mys­tä sel­lai­sia nais­var­ta­loi­ta koh­taan. #

Oikeas­taan kui­ten­kin pal­jon ulkois­ta ole­mus­ta tär­keäm­pää minul­le on ihmi­sen oma suh­tau­tu­mi­nen sii­hen; minus­ta har­vat asiat ovat niin ärsyt­tä­viä ja samal­la surul­li­sia kuin var­sin­kin ikäis­te­ni ja nuo­rem­pien nais­ten kau­hea omaan kehoon jat­ku­vas­ti koh­dis­ta­ma arvos­te­lu ja mit­tai­lu ja mar­ma­tus sii­tä, miten “tuos­sa ja tuos­sa on lii­kaa” ja “sii­nä ja sii­nä lii­an vähän”. Ihmi­nen, joka on tanak­kaa tekoa ilman pie­nin­tä­kään häpe­ää tai vihaa sitä koh­taan, on minus­ta suun­nat­to­man pal­jon ihail­ta­vam­pi kuin hoik­ka, joka on koko ajan neu­root­tis­ta lähen­te­le­väs­ti oman kehon­sa anka­ra krii­tik­ko. #

Ylei­sem­min ottaen­kin kai­ken maa­il­man tren­dien sokea nou­dat­ta­mi­nen on minus­ta vää­rin, ja kaik­kein eni­ten vää­rin se on sil­loin, kun tren­de­jä nou­dat­taen yrit­tää muo­va­ta omaa keho­aan. Kenen­kään, minun mukaan luet­tu­na, sane­lua sii­tä, mil­lai­nen sinun keho­si tulee olla, ei pidä uskoa. Minä voin esit­tää omia mie­li­pi­tei­tä­ni sii­tä, mut­ta jos en ole kehoo­si tyy­ty­väi­nen, se on minun oma häpeä­ni ja mene­tyk­se­ni, kun en sitä kyke­ne arvos­ta­maan. #

Ikään kuin sitä vie­lä pitäi­si koros­taa, mut­ta täs­sä yhtey­des­sä se ehkä kui­ten­kin on tar­peen: tämä oli minun mie­li­pi­tee­ni. Pyy­dän sinua ystä­väl­li­ses­ti hais­tat­ta­maan sil­le pit­kät ja muo­dos­ta­maan perus­tel­lus­ti oma­si. Var­sin­kin sii­nä tapauk­ses­sa, että koet tämän myö­tä keho­si kri­ti­soi­duk­si. #

Johan löy­tyy kai­kil­le yhtei­nen syvän huo­len ja ihme­tyk­sen aihe kun Pyhä Lis­ta heit­tää härän­pyl­lyä. Minä, vie­lä sii­nä luu­los­sa, että kyse oli uudis­tuk­sis­ta (ei kuu­lem­ma ole) kiro­sin jo mie­les­sä­ni kun Skm siel­lä roik­kui vie­lä­kin. #

Ai niin, piti myös­kin kiit­tä­mä­ni jus­ta­be­lia rapor­tis­ta ja onnit­te­lus­ta puo­len­nen­nen­sa­dan­nen­nen sija­lu­vun saa­vut­ta­mi­ses­ta. Ehkä­pä rapor­toit sii­tä­kin kun Skm goes puff ja karis­taa top-lis­tan maal­li­sen mai­neen tomut lopul­li­ses­ti jalois­taan! #

Fro­do noja­si taak­se­päin tuo­lis­saan ja sytyt­ti piip­pun­sa. Van­haa Toboa! Sen tuok­su toi aina Gan­dal­fin hänen mie­leen­sä. Hän ei ollut näh­nyt vel­hoa pit­kiin aikoi­hin. Ehkä täs­tä syys­tä aja­tuk­set joh­tui­vat men­nei­siin, aikoi­hin, jol­loin seik­kai­lu Sor­muk­sen kans­sa oli vie­lä tuo­rees­sa muis­tis­sa. Ja sit­ten… #

Sam. #

Fro­do huo­ka­si. Taval­li­ses­ti hän yrit­ti par­haan­sa, jot­ta Sor­muk­sen tuhoa­mi­sen jäl­kei­set tapah­tu­mat pysyi­si­vät pois­sa mie­les­tä, mut­ta aina se ei onnis­tu­nut kovin hyvin, ja tämä oli yksi niis­tä het­kis­tä. Ehkä rin­nas­sa ole­van arven alla taas hiu­kan aris­ta­va koh­ta, johon Mor­gu­lin veit­si oli ker­ran osu­nut, oli osa­syyl­li­nen sii­hen, että hän taas muis­ti: sen, miten Sam oli ollut kovin kat­ke­ra, kun hän oli ker­to­nut läh­te­vän­sä hal­tioi­den mat­kaan. Sen, miten Sam oli huu­ta­nut hänel­le, itke­nyt, lopul­ta jopa uhkail­lut hän­tä. Mut­ta hän oli pysy­nyt pää­tök­ses­sään ja läh­te­nyt. #

Ja hän oli myös palan­nut. Kau­an hän ei ollut pois­sa ollut­kaan, kun oli saa­nut tie­don, että Sam oli jou­tu­nut onnet­to­muu­teen ja mel­kein kuol­lut, ja oli heti arvan­nut, mis­tä oli kysy­mys. Hän päät­ti heti pala­ta, mut­ta jäl­keen­päin hän oli mones­ti miet­ti­nyt, oli­ko teh­nyt vir­heen niin päät­täes­sään. #

Istues­saan Samin vuo­teen ääreen, ja näh­des­sään tämän ilmeen hän, vaik­ka vas­ta­si­kin hymyyn, oli heti tien­nyt arvan­neen­sa oikein. Vaik­ka kon­tu­lai­set puhui­vat­kin Samin liu­kas­tu­neen pimeäs­sä ja pudon­neen sik­si sil­tä jyr­kän­teel­tä, Fro­do tie­si, että tämä joh­tui vain sii­tä, että totuus oli­si lii­an vai­kea yksin­ker­tai­seen ja tur­val­li­seen maa­lai­se­lä­mään tot­tu­nei­den kun­non hobit­tien kos­kaan ymmär­tää. #

Aivan samal­la taval­la, kuin näi­den oli ollut mah­do­ton­ta ymmär­tää sitä, mitä tapah­tui sen jäl­keen; kun Sam oli jät­tä­nyt Ruusan ja lap­set, ja he oli­vat muut­ta­neet yhdes­sä takai­sin Repun­pää­hän. Kylä­läis­ten ylen­kat­se ja hal­vek­sun­ta oli kui­ten­kin käy­nyt Samil­le yli­voi­mai­sek­si, ja niin Fro­do lopul­ta suos­tui muut­ta­maan hiu­kan syr­jem­mäl­le, mis­sä Sam sai hoi­taa puu­tar­haan­sa rau­has­sa ute­liai­den ja välil­lä hir­vit­tä­vän­kin ilkei­den kans­sa­ho­bit­tien kat­seil­ta. #

Mut­ta vie­lä sit­ten­kään ei Sam ollut ollut tyy­ty­väi­nen, vaan jak­soi, var­sin­kin juo­tu­aan olut­ta, valit­taa Fro­dol­le sii­tä, kuin­ka tämä oli hänet hylän­nyt ja läh­te­nyt hal­tioi­den mukaan. Var­sin­kin sii­tä Sam muis­ti Fro­doa muis­tut­taa jat­ku­vas­ti, kuin­ka hän oli ollut Fro­don tuke­na ja tur­va­na, kun Sor­mus vie­tiin tuhot­ta­vak­si. Kyl­lä­hän Fro­do sen tie­si. Hän tie­si, että ilman Samia hän ei oli­si sii­tä kos­kaan sel­viy­ty­nyt. Hän tie­si, että Sam oli kan­ta­nut hän­tä Tuo­mio­vuo­rel­la, kun hän itse oli uupu­muk­ses­ta ja Sor­muk­sen pai­nos­ta lii­an väsy­nyt edes seis­täk­seen omin jaloin. Hyvä­nen aika, hän tie­si, että lop­pu­jen lopuk­si Sam oli­si ollut se, joka oli­si pur­rut Sor­muk­sen hänen sor­mes­taan ja vajon­nut sen kans­sa Tuo­mio­vuo­ren pät­siin vain hänen puo­les­taan, jos Klonk­ku ei oli­si sitä teh­nyt. #

Mut­ta sil­ti; eihän hän kos­kaan ollut Samin apua pyy­tä­nyt. Oli­si­ko hän tämän vuok­si nyt päi­vien­sä lop­puun saak­ka sidot­tu tuo­hon olen­toon, jon­ka kat­ke­rak­si ja kyy­ni­sek­si muut­tu­nut ole­mus alkoi jo sekin muis­tut­taa Klonk­kua? Tämä ahdis­ti Fro­doa pal­jon, ja hän viet­ti sen vuok­si pal­jon aikaan­sa pois­sa yhtei­ses­tä kodis­ta, pois­sa Samin luo­ta. Tämä puo­les­taan oli ollut omi­aan vain lisää­mään Samin kat­ke­ruut­ta ja pet­ty­mys­tä. Sam oli eri­tyi­sen kat­ke­ra sii­tä, kun Fro­do viet­ti aikaan­sa Pomp­pi­vas­sa Ponis­sa, epä­mää­räis­ten iso­jen ihmis­ten ja Mer­rin ja Pip­pi­nin sekä olut­kol­pa­koi­den paris­sa. #

Vii­mein oli koit­ta­nut se koh­ta­lo­kas päi­vä, jol­loin Lego­las oli ilmes­ty­nyt Kon­tuun, ja Sam oli mus­ta­suk­kai­suu­den­puus­kas­sa lopul­ta heit­tä­nyt ulos sekä hänet että Fro­don. Täs­tä Fro­do oli tul­lut suun­nat­to­man vihai­sek­si, sil­lä Lego­las oli ollut hei­dän tuke­naan sil­loin, kun kylä­läis­ten jär­ky­tys ja viha Samin ja Fro­don suh­teen luon­tees­ta oli käy­nyt ilmi. Niin­pä Fro­do ja Lego­las oli­vat suun­nis­ta­neet Poniin, jos­sa viet­ti­vät lopul­ta koko yön juo­den olut­ta ja tans­sien yhdes­sä Mer­rin ja Pip­pi­nin kans­sa. Mitään sen enem­pää ei ollut tapah­tu­nut (aina­kaan Fro­do ei muis­ta­nut, tai halun­nut muis­taa tapah­tu­neen), vaik­ka he herä­si­vät­kin seu­raa­va­na aamu­na yhdes­sä Ponin huo­neis­ta, yhdes­sä sän­gys­sä kaik­ki nel­jä. #

Kun Fro­do oli raa­hau­tu­nut kotiin, Sam ei ollut ollut pai­kal­la. Hän koet­ti kysel­lä kylä­läi­sil­tä, oli­vat­ko nämä näh­neet tätä. Vii­mei­sim­mät havain­not Samis­ta oli­vat van­hal­ta Bof­fi­nin ukol­ta edel­li­syöl­tä, kun hän oli herän­nyt koi­ran hau­kun­taan ja näh­nyt syn­kän ja yksi­näi­sen hah­mon vael­ta­van tiel­lä, kun kun­non väki oli jo hyvän aikaa ollut nuk­ku­mas­sa. #

Sam ei tul­lut kotiin sinä päi­vä­nä, eikä seu­raa­va­na, eikä sitä seu­raa­va­na­kaan. Sit­ten lap­set oli­vat teh­neet hir­vit­tä­vän löy­dön Vir­ran ran­nas­ta. Jo sil­loin, kun oveen kopu­tet­tiin, Fro­do tie­si, että uuti­set oli­si­vat huo­no­ja. #

* * *
Fro­do huo­ma­si pii­pun hiil­lok­sen sam­mu­neen; hän oli ollut niin syväl­le aja­tuk­siin­sa vajon­nee­na, ettei ollut muis­ta­nut imeä. Hän huo­kai­si syvään, ja kar­kot­ti pahat muis­tot taas taka-alal­le niin hyvin kuin pys­tyi. Hän sytyt­ti pii­pun uudes­taan, eikä kyy­nel­kään vie­räh­tä­nyt hänen sil­mä­kul­mas­taan. #

Huo­no päi­vä. Huo­no­huo­no­huo­no. 70 % vet­tä ja loput kateut­ta? Minul­la sin­ne ei juu­ri­kaan kateut­ta mah­du. Viha, kat­ke­ruus, pet­ty­mys, syyl­li­syys ja ennen muu­ta kai­ken­nie­le­vää apa­tia vie jo kai­ken tilan. Pie­ni, oikein pie­nen­pie­ni rako sin­ne on vii­me päi­vi­nä ilmes­ty­nyt, täyt­ty­nyt uudel­la mut­ta sil­ti entuu­des­taan tutul­la läm­möl­lä, mut­ta pel­kään sen­kin lopul­ta kui­ten­kin tukah­tu­van kai­ken muun alle. #

Yhtäk­kiä on kuin minul­la ei enää oli­si sanot­ta­vaa, ja vaik­ka oli­si­kin, tun­tuu, kuin en osai­si enää kir­joit­taa, ja vaik­ka osai­sin­kin, tun­tuu, kuin en enää haluai­si. Onnek­si näin on ollut ennen­kin, joten tie­dän, että se menee ohi. Minun ei tar­vit­se miel­lyt­tää ketään, vaik­ka Skm jat­kaa jos­tain käsit­tä­mät­tö­mäs­tä syys­tä nousu­aan lis­tal­la. #

Tämä mer­kin­tä jul­kais­tiin alun perin Kuol­lee­na­syn­ty­nyt-blo­gis­sa. Uudel­leen­jul­kai­su mar­gi­naa­lis­sa tapah­tui 18. kesä­kuu­ta 2005 klo 15.09. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]18.6. 15:10[/klo] Jul­kai­sin mar­gi­naa­lis­sa. Vii­la­sin pilkkuja.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Niin että kun sitä mus­taa palk­kia vali­tet­tiin ker­ta toi­sen­sa jäl­keen, niin tar­tuin toi­meen, mut­ta en kyl­lä taa­tus­ti oli­si sitä teh­nyt, jos sii­hen ei oli­si ollut oma­kin syy, eli se, että tämä “val­koi­nen taus­ta mus­taa ylä­palk­kia lukuu­not­ta­mat­ta” -look on jo käy­tös­sä yhdes­sä sisar­blo­gis­sa, enkä minä halua tois­taa itseä­ni tois­taa itseä­ni tois­taa itseä­ni. #

Tuo tip­pa hyp­pää sit­ten 800 × 600 -kokoi­ses­sa näy­tös­sä ikä­väs­ti teks­tin ylim­män otsi­kon pääl­le, mut­ta ei tip­pa tapa, kuu­lem­ma. Pitää vään­tää näi­tä pit­kiä otsi­koi­ta sil­loin täl­löin, jot­ta jää muu­ta­ma sana aina näky­viin niil­le­kin rep­pa­noil­le, joil­la isom­paa reso­luu­tio­ta ei veh­keis­tä irtoa. #