Luin, kuten tapoi­hi­ni kuu­luu, Gigan­tin mai­nos­leh­den ves­sas­sa. #

Jokin sii­nä alkoi häi­ri­tä minua. Sit­ten tajusin: otsi­kot. Luet­te­len ne seu­raa­vas­sa, aukea­mien jär­jes­tyk­ses­sä: #

“Soih­tu­jen sam­mut­tua” #

“Sisäis­tä kau­neut­ta ei kukaan näe!
koreil­la kuo­ril­la pää­see pit­käl­le.” #

“Pien­tä ja kovaa” #

“Äiti huo­kaa,
niin mon­ta tuu­maa
ja mit­tai­lee kui­ten­kin ihan fii­lik­sis­sä.” #

Vika voi tie­tys­ti olla ihan minus­sa ja likai­ses­sa mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni, mut­ta minus­ta tuos­sa lita­nias­sa on jotain häi­rit­se­vää, jotain ker­ron­nal­lis­ta! Mai­nos saa olla ker­ron­nal­li­nen, mut­ta se ei saa olla… tuol­lai­nen ker­to­mus! #

Ei tämä kui­ten­kaan, voi hyvä hel­vet­ti, ollut lähes­kään mitään niin häi­rit­se­vää kuin päi­vän toi­nen havain­to. Sano­kaa minul­le, että tämä on pelk­kä pro­vo­kaa­tio ja täyt­tä kuse­tus­ta, sano­kaa! Pliis! #

Kun minä olin pie­ni, meil­lä oli Lada. #

Sit­ten erää­nä päi­vä­nä isä päät­ti, että se Lada oli val­mis vaih­toon. Niin­pä sitä läh­det­tiin sit­ten maa­li­ky­liin vaih­ta­maan, koko per­heen voi­min. Sopi­va Lada löy­tyi, mut­ta se oli kai­ke­ti val­mis nou­det­ta­vak­si vas­ta seu­raa­va­na päi­vä­nä, joten siel­tä liik­kees­tä saa­tiin Sko­da lai­naan tila­päi­ses­ti. #

Minä olin näh­tä­väs­ti sen ver­ran pie­ni, etten oikein tajun­nut, mitä se Ladan vaih­ta­mi­nen tar­koit­taa (ja sik­si käsi­tyk­se­ni tapah­tu­mien kulus­ta on näin hämä­rä). Vas­ta, kun kur­va­sim­me pois auto­liik­keen pihas­ta, minä tajusin, että mei­dän Lada jäte­tään nyt sin­ne auto­liik­keen pihaan! Mei­dän Lada, joka oli ollut niin hyvä ja kilt­ti, pal­vel­lut niin tun­nol­li­ses­ti myö­tä- ja vas­toin­käy­mi­sis­sä! Mei­dän Lada, joka oli vii­des per­heen­jä­sen! (Vai nel­jäs? En muis­ta, oli­ko mei­tä ihmis­jä­se­niä sil­loin vie­lä kol­me.) Jäi sin­ne! #

Minul­la pää­si hir­veä par­ku. #

Seu­raa­va­na päi­vä­nä en luul­ta­vas­ti enää muis­ta­nut koko asi­aa, mut­ta tie­dos­ta­mat­to­mal­la tasol­la olin oppi­nut perin­poh­jai­ses­ti, että myös autot kuu­lu­vat sil­le lis­tal­le, jol­la ole­via, ympä­röi­vän maa­il­man objek­te­ja koh­taan ei ihmi­sen tule muo­dos­taa syviä tun­ne­si­tei­tä, kos­ka ne saat­ta­vat kat­ke­ta sil­män­rä­päyk­ses­sä. #

Vaik­ka se lis­ta on tätä nykyä hie­no­ja­koi­sem­pi kuin ennen, sil­le lis­tal­le jou­tu­nei­ta asioi­ta ei siel­tä kos­kaan pyy­hi­tä pois. Lis­ta voi vain kas­vaa, ei kos­kaan lyhe­tä. #

Pur­ki­tan per­ho­set, rao­tan kant­ta vain vähä­sen, vain salas­sa. #

Minua on häi­rin­nyt taas yksi val­veu­ni­ku­va jo pari päi­vää. Tämä tapah­tui, kun tulin tera­pias­ta vii­mek­si. Siel­tä pitää minun ensin kävel­lä kau­pun­gin kes­kus­taan. Mat­kal­la kadun var­res­sa kyy­köt­ti nuo­ri mies pus­sin kans­sa, ja kos­ka minä olen hiou­tu­nut nämä asiat näke­mään, tie­sin jo kau­kaa, että se on päih­ty­nyt, hukan­nut jotain ja pyy­tää minul­ta apua kun tulen koh­dal­le. #

Kun tulin koh­dal­le, tyyp­pi sanoi hiu­kan sam­mal­taen: “oota, mä huk­ka­sin tähän raho­ja, mut­ten löy­dä nii­tä”. Vas­ta­ha­lui­ses­ti kumar­ruin kat­so­maan, ja näin heti yhden koli­kon lumeen pai­nu­nees­sa ken­gän kan­ta­pään­jäl­jes­sä. Osoi­tin sitä sor­mel­la ja sanoin “tuos­sa”, ja ennen kuin tyyp­pi oli ehti­nyt kii­tos­taan lop­puun sanoa, olin jo liik­keel­lä; enem­pää en kyl­lä etsi­si. #

Se, mikä täs­sä kuvas­sa häi­rit­see minua, on se, että se kolik­ko, joka oli sii­nä kinok­ses­sa, oli hopean­vä­ri­nen. #

Euro­ko­li­kois­sa ei ole koko­naan hopean­vä­ri­siä koli­koi­ta. #