Lost in Love
#868. Tiistai, 11. tammikuuta 2005 klo 11.04.14, kirjoittanut Jani. 8
Käytännön elämän esimerkki siitä, kuinka heikko on kykyni kestää menetyksiä: #
Viime viikolla pohjoisenkotona minä hakkasin portaiden edestä jäätä rautakangella. Tässä touhussa vasemman käteni ranne meni pask kipeäksi. Sivumennen sanottuna tämä on rikkonut hyvän kuntoilurytmin ja sitä myöten muutoinkin päivärytmini ikävästi; kuntolaite soveltuu kyllä yksikätisenä vääntämiseenkin, mutta silti se tuntuu tyhjän nyhjäämiseltä. #
Ensin minä ajattelin, että se ranne kaipaa vain venyttelyä ja vääntelin sitä niin että vesi valui silmistä (ja vaahto suusta). Mutta kun se seuraavana päivänä oli kaksin verroin kipeämpi tästä touhusta johtuen, ajattelin, ettei se sitten kaivannutkaan venyttelyä. Ostin sitten eilen siihen apoteekista tuommoisen Hansaplastin tukisiteen (“Wunderversorgung”?), joka tuntuukin oikein hyvältä. Sen mukana tuli kaksi nipsutinta, joilla se kiinnitetään paikoilleen. #
Hukkasin toisen niistä! #
Eilen, kauppareissun jälkeen huomasin, että toista ei ollut missään, ja koko päiväni synkkeni sen myötä. Yhä vieläkin minua harmittaa ja minä kaipaan sen nipsuttimen perään, sitä ei löydy. #
Minä ruukaan aina ollessani korkeilla paikoilla ja varsinkin silloilla kuikuilla siitä reunalta. Siinä voi turvallisesti kokeilla sillä pelolla, mitä aiheuttaa sen kuvitteleminen, että siitä laidan yli sattuisi putoamaan jotakin, kuten lakki, kännykkä tai itse. Se, mikä putoaisi, olisi sen jälkeen iankaikkisesti menetetty, se hirvittää! Minua. #
Sillankaiteen ulkopuolelle oli tänään pultattu joku laatikko. Kuikuilin kaiteen yli, koska halusin nähdä olisiko se vaikkapa jokin hieno, vain autoilijoille tarkoitettu mainos. Ei ollut.
Sitten huomasin kuinka läheisiin liikennevaloihin pysähtyneen auton naiskuski katsoi minua ja hymyili oudosti. Ei kai se…luullut…