Worst case scenario
#947. Sunnuntai, 6. helmikuuta 2005 klo 16.36.40, kirjoittanut Jani. 8
Osin Foucault’n lukemisen myötäkin minua on taas viime päivinä askarruttanut, mikä olisi pahin kuviteltavissa oleva tapa kiduttaa jotakuta. Näihin pohdintoihin vaikuttivat toisaalta myös Kanadan poliisin julkaisema kuvasarja, jossa ollut lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli digitaalisesti poistettu ja puitteet tuotiin näin julkisuuteen tunnistamista varten (niin kuin vain muutama päivä kuvien julkaisun jälkeen tapahtuikin) ja eilen löytämäni sivu, jonka kuvauksessa on minusta jotain huolestuttavaa. #
Yleensä fantasioin fyysisestä kidutuksesta, mutta tällä kertaa mielessäni on taas vaihteeksi henkinen kidutus. En usko, että osaan riittävän hyvin asettua muiden kuin omaan asemaani, joten tyydyn kuvittelemaan tapoja kiduttaa kaltaistani, kohtuullisella empatiakyvyllä varustettua mieshenkilöä. Itse asiassa empatiakyky tuntuu olevan edellytys, sillä jostain syystä en tunnu osaavan kuvitella mitään pahempaa henkistä kidutusta kuin sellainen, joka nojaa empatiaan. #
Kuvittelen siis itseni kaltaisen miehen, jolla on puoliso ja lapsi, siis kaksi ihmistä, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Jos tarkoituksenani on kiduttaa itseäni henkisesti, paras keino siihen olisi ilman muuta näiden, minulle rakkaiden ihmisten kiduttaminen fyysisesti. Koska en siis usko kykeneväni asettumaan muiden asemaan riittävän hyvin, en usko, että rakkaitteni henkinen kidutus olisi yhtä tehokasta henkistä kidutusta minulle kuin olisi heidän fyysinen kiduttamisensa, jonka tuloksena oleva kärsimys tulisi varmasti ilmaistuksi riittävän selvästi (huudoin ja elein), jotta se välittyisi myös minulle. #
Raiskaaminen ja muu väkivalta ennen tappamista kuuluisi tietysti ilman muuta asiaan, mutta missä järjestyksessä ja kummalle niiden suorittaminen olisi minulle kaikkein tuskallisinta katseltavaa? Olisiko tuskallisempaa nähdä lapseni tuhoaminen kuin vaimoni tuhoaminen? Olisiko tuskallisempaa nähdä äidin katsovan lapsensa, vai nähdä lapsen katsovan äitinsä murskaamista? #
Luulen, että lapseni kiduttamisen näkeminen olisi minulle itselleni pahempaa kuin vaimoni kiduttamisen näkeminen, ja toisaalta taas minun olisi varmasti helpompi samaistua äidin kuin henkiseen kärsimykseen lapsen ollessa kidutettuna kuin lapsen kärsimykseen äidin ollessa kidutettuna. Näin siitäkin huolimatta, että lapsen henkinen kärsimys olisi epäilemättä suurempi. Niinpä lapseni fyysinen kidutus olisi minulle molemmilta osin (sekä hänen että äitinsä puolesta) pahempaa katsottavaa kuin vaimoni fyysinen kidutus. #
Entä surmaaminen? Siinä suhteet ovat jossain määrin päinvastaiset, sillä jos surmaaminen oletetaan kivuttomaksi, välittömäksi tapahtumaksi, jossa vain riistetään uhrin henki, se on nähdäkseni uhrin itsensä kannalta hyvä asia, mutta taas eloonjääneen kannalta kärsimystä tuottava tapahtuma. Lisäksi lapsen ja aikuisen käsitykset kuolemasta voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon; siinä, missä aikuinen periaatteessa voi käsittää kuoleman olevan uhrille helpotus, lapsi ei ehkä ymmärrä, mistä on kysymys, ja pahimmassa tapauksessa kärsii aikuisen kuolemasta vieläkin enemmän kuin saman aikuisen kidutuksen katselusta. #
Äärimmäisen kidutukseni resepti vaikuttaisi näin ollen muotoutuvan seuraavanlaiseksi: #
- Kidutetaan lasta fyysisesti.
- Kidutetaan vaimoa fyysisesti.
- Surmataan vaimo.
- Surmataan lapsi.
Minusta on mielenkiintoista, että tämä toimii niinkin, että jos samoja aineksia sekoittamalla pyritään omalta kannaltani mahdollisimman helppoon lopputulokseen, se tapahtuu yksinkertaisesti edellä olevaa järjestystä kääntämällä; silloin molemmat uhrit säästyvät fyysiseltä kidutukselta kokonaan ja vaimo saa kanssani todistaa lapsen surmaamista, mikä on edellä käsittelemäni logiikan perusteella kannaltani parempi vaihtoehto kuin jos lapsi todistaa äitinsä surmaa. #
Koko tämän makaaberin pohdinnan tarkoitus on seuraava kysymys: jos minua on kidutettu edellä kuvatulla tavalla niin, että ruumiini on yhä koskematon, mutta mieltäni on runnottu niin pahoin kuin se ylipäänsä on mahdollista, ja tämän jälkeen minut yksinkertaisesti vapautetaan jatkamaan elämääni parhaaksi katsomallani tavalla, onko minun sellaisessa tilanteessa ylipäänsä mahdollista niin sanotusti selviytyä kokemuksestani? Onko inhimillisen psyyken puitteissa mitenkään mahdollista, että sen jälkeen pystyisin elämään niin sanotusti normaalin, psyykkisesti terveen ihmisen elämän, turvautumatta uskontoon tai mihinkään muuhun hokkuspokkukseen? #
Joskus aikoja sitten tuli televisiosta henkilökuva jostain naisesta, joka oli kokenut lapsena melko järkyttävää pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä ja ties mitä, ja vaikutti minusta siihen nähden aivan käsittämättömän selväjärkiseltä, huolimatta uskovaisuudestaan. Minä ihailen sellaisia ihmisiä, mutta en varauksettomasti, sillä uskonto on aivan liian helppo selviytymisratkaisu. Uskonto on tyypillisesti sisäisesti eheä kokonaisuus, jossa tällainen, lähestulkoon mittaamaton kärsimys on otettu huomioon. Minun uskonnoton elämänkatsomukseni ei tunnu niin tekevän, sillä ainut vastaus, jonka voin edellä olevaan kysymykseen antaa, tuntuu olevan: ei, se ei ole mahdollista. Selviytyminen ei ole minulle mikään itseisarvo, johon tulee pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. #
They say I’m trippin’, the way you got my whole life flippin’
They say I’m losin’ it, just can’t seem to keep my grip, baby
We all cry when we feel pain, when love is gone we’re not the same
It ain’t a question of brains #
En tajua sinua. Jos tuollaisesta helvetistä ylipäänsä selviää, mitä väliä on keinojen laadulla? Koetko, että se on jotenkin sinulta pois, jos joku löytää uskonnon?
Usein esitetään, että uskontojen ongelma on oman katsomuksen tuputtaminen. Onko tässä uskonnottomuudella sama rooli, kun sanot: en uskonut, että selviytyisit eikä sinunkaan pitäisi?