Worst case scenario
#947. Sunnuntai, 6. helmikuuta 2005 klo 16.36.40, kirjoittanut Jani. 8
Osin Foucault’n lukemisen myötäkin minua on taas viime päivinä askarruttanut, mikä olisi pahin kuviteltavissa oleva tapa kiduttaa jotakuta. Näihin pohdintoihin vaikuttivat toisaalta myös Kanadan poliisin julkaisema kuvasarja, jossa ollut lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli digitaalisesti poistettu ja puitteet tuotiin näin julkisuuteen tunnistamista varten (niin kuin vain muutama päivä kuvien julkaisun jälkeen tapahtuikin) ja eilen löytämäni sivu, jonka kuvauksessa on minusta jotain huolestuttavaa. #
Yleensä fantasioin fyysisestä kidutuksesta, mutta tällä kertaa mielessäni on taas vaihteeksi henkinen kidutus. En usko, että osaan riittävän hyvin asettua muiden kuin omaan asemaani, joten tyydyn kuvittelemaan tapoja kiduttaa kaltaistani, kohtuullisella empatiakyvyllä varustettua mieshenkilöä. Itse asiassa empatiakyky tuntuu olevan edellytys, sillä jostain syystä en tunnu osaavan kuvitella mitään pahempaa henkistä kidutusta kuin sellainen, joka nojaa empatiaan. #
Kuvittelen siis itseni kaltaisen miehen, jolla on puoliso ja lapsi, siis kaksi ihmistä, joita rakastan enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Jos tarkoituksenani on kiduttaa itseäni henkisesti, paras keino siihen olisi ilman muuta näiden, minulle rakkaiden ihmisten kiduttaminen fyysisesti. Koska en siis usko kykeneväni asettumaan muiden asemaan riittävän hyvin, en usko, että rakkaitteni henkinen kidutus olisi yhtä tehokasta henkistä kidutusta minulle kuin olisi heidän fyysinen kiduttamisensa, jonka tuloksena oleva kärsimys tulisi varmasti ilmaistuksi riittävän selvästi (huudoin ja elein), jotta se välittyisi myös minulle. #
Raiskaaminen ja muu väkivalta ennen tappamista kuuluisi tietysti ilman muuta asiaan, mutta missä järjestyksessä ja kummalle niiden suorittaminen olisi minulle kaikkein tuskallisinta katseltavaa? Olisiko tuskallisempaa nähdä lapseni tuhoaminen kuin vaimoni tuhoaminen? Olisiko tuskallisempaa nähdä äidin katsovan lapsensa, vai nähdä lapsen katsovan äitinsä murskaamista? #
Luulen, että lapseni kiduttamisen näkeminen olisi minulle itselleni pahempaa kuin vaimoni kiduttamisen näkeminen, ja toisaalta taas minun olisi varmasti helpompi samaistua äidin kuin henkiseen kärsimykseen lapsen ollessa kidutettuna kuin lapsen kärsimykseen äidin ollessa kidutettuna. Näin siitäkin huolimatta, että lapsen henkinen kärsimys olisi epäilemättä suurempi. Niinpä lapseni fyysinen kidutus olisi minulle molemmilta osin (sekä hänen että äitinsä puolesta) pahempaa katsottavaa kuin vaimoni fyysinen kidutus. #
Entä surmaaminen? Siinä suhteet ovat jossain määrin päinvastaiset, sillä jos surmaaminen oletetaan kivuttomaksi, välittömäksi tapahtumaksi, jossa vain riistetään uhrin henki, se on nähdäkseni uhrin itsensä kannalta hyvä asia, mutta taas eloonjääneen kannalta kärsimystä tuottava tapahtuma. Lisäksi lapsen ja aikuisen käsitykset kuolemasta voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon; siinä, missä aikuinen periaatteessa voi käsittää kuoleman olevan uhrille helpotus, lapsi ei ehkä ymmärrä, mistä on kysymys, ja pahimmassa tapauksessa kärsii aikuisen kuolemasta vieläkin enemmän kuin saman aikuisen kidutuksen katselusta. #
Äärimmäisen kidutukseni resepti vaikuttaisi näin ollen muotoutuvan seuraavanlaiseksi: #
- Kidutetaan lasta fyysisesti.
- Kidutetaan vaimoa fyysisesti.
- Surmataan vaimo.
- Surmataan lapsi.
Minusta on mielenkiintoista, että tämä toimii niinkin, että jos samoja aineksia sekoittamalla pyritään omalta kannaltani mahdollisimman helppoon lopputulokseen, se tapahtuu yksinkertaisesti edellä olevaa järjestystä kääntämällä; silloin molemmat uhrit säästyvät fyysiseltä kidutukselta kokonaan ja vaimo saa kanssani todistaa lapsen surmaamista, mikä on edellä käsittelemäni logiikan perusteella kannaltani parempi vaihtoehto kuin jos lapsi todistaa äitinsä surmaa. #
Koko tämän makaaberin pohdinnan tarkoitus on seuraava kysymys: jos minua on kidutettu edellä kuvatulla tavalla niin, että ruumiini on yhä koskematon, mutta mieltäni on runnottu niin pahoin kuin se ylipäänsä on mahdollista, ja tämän jälkeen minut yksinkertaisesti vapautetaan jatkamaan elämääni parhaaksi katsomallani tavalla, onko minun sellaisessa tilanteessa ylipäänsä mahdollista niin sanotusti selviytyä kokemuksestani? Onko inhimillisen psyyken puitteissa mitenkään mahdollista, että sen jälkeen pystyisin elämään niin sanotusti normaalin, psyykkisesti terveen ihmisen elämän, turvautumatta uskontoon tai mihinkään muuhun hokkuspokkukseen? #
Joskus aikoja sitten tuli televisiosta henkilökuva jostain naisesta, joka oli kokenut lapsena melko järkyttävää pahoinpitelyä, hyväksikäyttöä ja ties mitä, ja vaikutti minusta siihen nähden aivan käsittämättömän selväjärkiseltä, huolimatta uskovaisuudestaan. Minä ihailen sellaisia ihmisiä, mutta en varauksettomasti, sillä uskonto on aivan liian helppo selviytymisratkaisu. Uskonto on tyypillisesti sisäisesti eheä kokonaisuus, jossa tällainen, lähestulkoon mittaamaton kärsimys on otettu huomioon. Minun uskonnoton elämänkatsomukseni ei tunnu niin tekevän, sillä ainut vastaus, jonka voin edellä olevaan kysymykseen antaa, tuntuu olevan: ei, se ei ole mahdollista. Selviytyminen ei ole minulle mikään itseisarvo, johon tulee pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. #
They say I’m trippin’, the way you got my whole life flippin’
They say I’m losin’ it, just can’t seem to keep my grip, baby
We all cry when we feel pain, when love is gone we’re not the same
It ain’t a question of brains #
En tajua sinua. Jos tuollaisesta helvetistä ylipäänsä selviää, mitä väliä on keinojen laadulla? Koetko, että se on jotenkin sinulta pois, jos joku löytää uskonnon?
Usein esitetään, että uskontojen ongelma on oman katsomuksen tuputtaminen. Onko tässä uskonnottomuudella sama rooli, kun sanot: en uskonut, että selviytyisit eikä sinunkaan pitäisi?
marimba: “En tajua sinua. Jos tuollaisesta helvetistä ylipäänsä selviää, mitä väliä on keinojen laadulla? Koetko, että se on jotenkin sinulta pois, jos joku löytää uskonnon?”
Et tosiaan tainnut tajuta minua. En sanonut, että se, että joku löytää uskonnon, olisi minulta jotenkin pois. Sanoin, että selviytyminen ei ole minulle mikään itseisarvo, johon tulee pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Toisin sanoen ymmärrän, että kärsivä ihminen voi löytää pelastuksensa uskonnosta, mutta minulle se ei ole varteenotettava vaihtoehto.
“Usein esitetään, että uskontojen ongelma on oman katsomuksen tuputtaminen. Onko tässä uskonnottomuudella sama rooli, kun sanot: en uskonut, että selviytyisit eikä sinunkaan pitäisi?”
Koska en nyt oikein käsitä tuota viimeistä, kaksoispistettä seuraavaa virkettä, aion jättää sen huomiotta ja oletan kappaleen alkupuolen perusteella sinun tarkoittavan, että minä yritin (tuossa ylläolevassa tekstissä, josta nyt siis on kysymys) tuputtaa omaa uskonnottomuuttani. Vastaan siihen, että en yrittänyt.
Sen sijaan yritin vain teroittaa sitä, että kuvatunlainen henkinen tilanne on niitä, joissa ihmiset tyypillisesti takertuvat johonkin uskontoon, koska se pelastaa heidät lopulliselta luhistumiselta. Minulle pelkkää selviytymistä tärkeämpää on kuitenkin säilyttää käsitykseni maailmasta sellaisena, että siinä ei ole mielivaltaisia tai muusta kokonaisuudesta irrallisia, irrationaalisia elementtejä, joiden ainut tarkoitus on estää se luhistuminen, joka ilman niitä seuraisi.
Tekninen kommentti: Luulen, että olisi tehokkaampaa, että lapsi, joka on katsonut äitinsä raiskaamista ja tappamista, jättettäisiin tappamatta, mutta vietäisiin sinulta pois, myytäisiin jonnekin toisaalle, jollekin pedofiilille… joutuisit vuosikaudet miettimään, mitä sille kävi, onko se hengissä, onko sen elämä pelkkää seksiorjuutta.
Tai ainakin, minä kuvittelisin, tämä olisi pahempaa.
Minun läheisiäni ei ole tapettu, mutta yksi heistä on raiskattu, minä löysin hänet verisenä ja paniikissa ollessani itsekin vielä lapsi (esipuberteettinen) - en edes tajunnut ensiksi, mistä oli kyse, luulin ensiksi, että hän oli jotenkin satuttanut itsensä (vaikka housuttomuus kerrotalon kellarissa vaikuttikin oudolta piirteeltä). Voin vakuuttaa, että asiaan suhtautuminen ei ole helppoa. Tilanteessa on vain kylmänlooginen, shokissa, mutta vuosikausienkin jälkeen muistot pulpahtelevat pintaan, ällöttävät kuplat. Pelkään myös edelleen kaikkea, mikä tilanteeseen liittyi: kellareita, toffeen makua suussa, punaiseksi maalattua betonilattiaa, valkotiilisiä seiniä. Joka ikinen kerta kulkiessani kellarikäytävää saunaan ja pyöräkellariin tuntuu siltä, että hajoan palasiksi. Ulkoisesti en tärise, mutta hengittäminen on vaikeaa ja jos kuulen kolauksen jostain, kaikki karvat nousevat pystyyn, koko kehossa. Ulkona en pelkää, miehiä en pelkää, mutta kellareita, toffeeta, punaista betonilattiaa, valkotiilisiä seiniä pelkään. Luultavasti se seuraa minua elämäni loppuun saakka. Toisaalta, näin on helpompaa kuin jos pelkäisin miehiä. Kellareita jne. on helpompi välttää.
Toisaalta, minun kohdallani ainakin se myös tekee uskonnot jotenkin epärelevantimman tuntuisiksi ratkaisuiksi. Millainen jumala/oikeudenmukaisuuden prinsiippi sallisi tuollaisen tapahtuvan?
Joskus, kun seuraan etäältä tämän raiskatun henkilön elämää ja vaikeuksia, joita näyttää riittävän, en voi olla pohtimatta, olisiko sittenkin armeliaampaa, että hän olisi kuollutkin, silloin. En osaa kuvitella, miltä hänestä tuntuu, kun minustakin, joka sentään vain löysin hänet siinä tilassa, tai siis sen jälkeen, on tullut tuon jutun takia tällainen säikky eläin, joka ei osaa purkaa loogisesti aivan typeriä toffee-paha, kellari-paha, punainen betonilattia-paha ehdollistuksia. Koetan olla ajattelematta asiaa, mutta totta kai aina hänet nähdessäni tai hänestä kuullessani ajattelen tuota asiaa.
Todennäköisesti, tämän perusteella arvioiden, mies, jolle näytettäisiin hänen rakkaidensa silpomista yms. ehdollistuisi pitämään aivan outoja asioita pahoina. Kättä, jossa on keltainen kumihansikas, sen tyylistä tuolia, jolle lapsi on sidottu, jne. Ehkä jopa niitä muovipompuloita lapsen hiuksissa, vaimon huulipunan sävyä. Se kaikki myöhemmin ilmetessään suistaisi arjen kauhuun.
Ja, ajatus lapsesta, joka on elossa kaiken sellaisen jälkeen, tuntuu ylitsepääsemättömän julmalta.
Mitä tarkoittaa selvitä, pelastua, ymmärtää, palautua normaaliksi? Sitä, että uskaltaa mennä kauppaan ja töihin? Tuskin se voi koskaan tarkoittaa sitä, että on kuin mitään ei olisi tapahtunut… Mitä, lopulta, on selväjärkisyys? Kykyä sanoa, että näin kävi, tuntui pahalta? Yritystä jatkaa edelleen, ehkä muuttaa joitain asioita?
Taannoin lukemassani artikkelissa kriisiterapiasta psykologi sanoi, että on täysin normaalia ja tervettä, että shokin aiheuttanut tapahtuma palailee pätkittäin, detaljeittain ja aiheuttaen syvää kauhua, masennusta, paniikkia vielä kymmeniä vuosia tapahtuman jälkeenkin. Että tässä ei ole kyse sairaasta, vaan terveestä reaktiosta.
En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Jani, luulen tämän ajatusleikin olevan niitä, joissa arkioletukset eivät päde.
Veloena: “Luulen, että olisi tehokkaampaa, että lapsi, joka on katsonut äitinsä raiskaamista ja tappamista, jättettäisiin tappamatta, mutta vietäisiin sinulta pois, myytäisiin jonnekin toisaalle, jollekin pedofiilille…”
Olet oikeassa, se olisi tehokkaampaa. En tullut edes ajatelleeksi musertavien elementtien jatkuvuutta, kun keskitin huomioni tilannehypoteesiin, jossa kaikki tuska olisi hetkellistä, eli sen jälkeen ainoastaan muistot söisivät miestä. Se, että näin tein, on mielenkiintoista sikäli, että oma tilanteeni, vaikka toki onkin kaukana noin kauheista tapahtumista, vastaisi pikemminkin juuri tuollaista kidutusta jatkuvalla epätietoisuudella.
“Millainen jumala/oikeudenmukaisuuden prinsiippi sallisi tuollaisen tapahtuvan?”
Jos olettaa maailman jumalan/-ien oikeudenmukaiseksi järjestämäksi paikaksi, tuollaiset kokemukset ovat omiaan nyrjäyttämään jumaluskon pois paikaltaan. Ratkaisut ovat joko olettaa koko jumalahypoteesi toimimattomaksi tai olettaa jokin sellainen jumalamalli, jossa jumala ei hallitse tämän maailman tapahtumia (niin kuin käsittääkseni Jehovan todistajat tekevät - joskin siinäkin tuntuu olevan horjuvuutta tarpeen mukaan).
“Joskus, kun seuraan etäältä tämän raiskatun henkilön elämää ja vaikeuksia, joita näyttää riittävän, en voi olla pohtimatta, olisiko sittenkin armeliaampaa, että hän olisi kuollutkin, silloin.”
Riittävän hirveitä kokeneen ihmisen tapauksessa se olisi minun nähdäkseni armeliaampaa ainakin sille ihmiselle itselleen. Se, olisiko se helpompaa vai vaikeampaa kyseisen ihmisen läheisille, onkin jo astetta vaikeampi kysymys, sillä henkiinjääneet kokevat tietysti poismennon mukanaan tuoman menetyksen tuskan. Kysymys muuntuu siis muotoon, kumpi on helpompi sivullisen kestää: rakkaan kärsimyksen jatkumisen näkeminen, vai sen rakkaan menettäminen? Vastaus riippuu tietysti asianosaisista ihmisistä, heidän kokemuksistaan ja keskinäisestä suhteestaan, merkityksestään toisilleen.
“En osaa kuvitella, miltä hänestä tuntuu, kun minustakin, joka sentään vain löysin hänet siinä tilassa, tai siis sen jälkeen, on tullut tuon jutun takia tällainen säikky eläin, joka ei osaa purkaa loogisesti aivan typeriä toffee-paha, kellari-paha, punainen betonilattia-paha ehdollistuksia.”
Voin vain kuvitella miten pahalta tuollainen ehdollistumien joukko tuntuu. Itse pystyn nykyisin sentään katsomaan Avaraa luontoa, jonka melkein menetin typerän ehdollistuman takia. Pakottauduin katsomaan sitä muutamana kertana ja vähitellen siihen järki palasi sikäli, ettei se enää muistuttanut kipeästä tapahtumasta.
“Mitä tarkoittaa selvitä, pelastua, ymmärtää, palautua normaaliksi? Sitä, että uskaltaa mennä kauppaan ja töihin?”
Viimeinen lause kuulostaa minun elämältäni… lukuunottamatta työ-osuutta. Tämä on juuri sitä ‘selviytymistä’, jolla minulle ei ole juurikaan mitään arvoa. Olen hengissä, pysyn hengissä, mutta siinä kaikki.
“Tuskin se voi koskaan tarkoittaa sitä, että on kuin mitään ei olisi tapahtunut… Mitä, lopulta, on selväjärkisyys? Kykyä sanoa, että näin kävi, tuntui pahalta? Yritystä jatkaa edelleen, ehkä muuttaa joitain asioita?”
Minulle se ehkä merkitsisi juuri tuota, että sen sijaan, mitä nyt teen (torjun kaikki kipeät asiat aktiivisesti ja nykyisin jo hyvin tehokkaasti), ne olisivat muistoja, joita minulla ei olisi tarve sen kummemmin palauttaa mieleen kuin vältelläkään; kipeitä, mutta kestettävissä.
Mielen vammojen käsittämisen apuna itselleni toimii konkreettinen analogia fyysisistä vammoista; puhdistamaton haava voi arpeutua, mutta tulehtua arven alla ja siitä voi saada ties minkä verenmyrkytyksen, johon lopulta kuolee. Jos haava puolestaan hoidetaan kunnolla, siitä voi jäädä arpia, jotka ehkä näyttävät hieman rumilta, mutta ovat vaarattomia.
Vastaava analogia voisi olla luunmurtuma, hoitamattomana vinoon luutunut vs. hoidettu ja lähes entisen veroinen.
“Taannoin lukemassani artikkelissa kriisiterapiasta psykologi sanoi, että on täysin normaalia ja tervettä, että shokin aiheuttanut tapahtuma palailee pätkittäin, detaljeittain ja aiheuttaen syvää kauhua, masennusta, paniikkia vielä kymmeniä vuosia tapahtuman jälkeenkin. Että tässä ei ole kyse sairaasta, vaan terveestä reaktiosta.
En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.”
Justiinsa. Että kunhan ihminen on elossa, se on pääasia ja “tervettä”. Viis siitä, miten tuskallista se elossa rimpuilu sille yksilölle on.
Moi Jani,
aika surullinen olo tuli, kun luin näitä pohdintojasi. Mutta muistanko väärin, että käyt terapiassa? Pystytkö sielläkin mielestäsi välttelemään asioiden käsittelyä?
Mistä muuten ammennat kaiken sen lahjakkuuden ja luovuuden ja aitouden, mikä mielestäni näkyy blogistasi? (helppo kysymys!)
Hyvää viikon alkua,
syksyinen: “Mutta muistanko väärin, että käyt terapiassa? Pystytkö sielläkin mielestäsi välttelemään asioiden käsittelyä?”
Juu, kyllä minä käyn terapiassa. Yritän kyllä keskittää sen asioiden käsittelyn sinne, mutta vaikeaa se on sielläkin, kun terapiakertojen välissä on aina viikko, jonka aikana tekee kaikkensa, jotta ei ajattelisi niitä samoja asioita, jotka sitten pitäisi yhtäkkiä taas kaivaa esiin piilostaan sen yhden puolentoista tunnin aikana.
“Mistä muuten ammennat kaiken sen [sensuroitu], mikä mielestäni näkyy blogistasi? (helppo kysymys!)”
Olipa totta vieköön helppo kysymys! :D
Kiitoksia ylitsevuotavaisen kohteliaista sanoistasi, ne piristivät päivääni todella paljon.
En osaa vastata kysymykseen muuta, kuin että uskon, että ihmisen tulee olla ennen kaikkea uskollinen itselleen, ja jos itselleen uskollinen ihminen saa vapauden, sellainen ihminen (oli kuka tahansa) on automaattisesti luova. Luovuus syntyy itsensä toteuttamisen vapaudesta; kaikenlaiselle luovuudelle ei ole tilausta, mutta minun onnekseni tälle kanavalle, jonka omalleni olen löytänyt, tuntuu olevan tilausta, niin että saamani palaute ei ole tähän mennessä saanut minua tuntemaan itseäni niin typeräksi, että luovuuteni tukahtuisi.
OK. En puhtaasti epäillytkään tuputtamista, en vain saanut ajatuksenjuoksustasi kiinni.
Vastauksessasi sanoit: “Minulle pelkkää selviytymistä tärkeämpää on kuitenkin säilyttää käsitykseni maailmasta sellaisena, että siinä ei ole mielivaltaisia tai muusta kokonaisuudesta irrallisia, irrationaalisia elementtejä, joiden ainut tarkoitus on estää se luhistuminen, joka ilman niitä seuraisi.”
Minä olen selvinnyt eräästä tragediasta, mutten voi sanoa, että tein sen puhtaasti järkeilemällä. taidan kokea kuoleman tällaisena puhtaan irrationaalisena elementtinä, jonka arvaamattomuuden kanssa minun on vain elettävä ja hyväksyttävä se , että en voi muuttaa joitakin asioita, vaikka kuinka haluaisin.
Jokainen tietysti selviää omalla tavallaan. Minusta tuntuu, että muiden on vain parempi hyväksyä tuo selviämistavat, jos ne eivät ole ristiriidassa yhteisön perusprinsiippien kanssa, eli aiheuta esim. vaaraa muille. Jos joku rankkojen kokemusten jälkeen tuleekin vähän höperehtiväksi, sen yhteisö tälle suokoon.
marimba: “Minä olen selvinnyt eräästä tragediasta, mutten voi sanoa, että tein sen puhtaasti järkeilemällä. taidan kokea kuoleman tällaisena puhtaan irrationaalisena elementtinä, jonka arvaamattomuuden kanssa minun on vain elettävä ja hyväksyttävä se, että en voi muuttaa joitakin asioita, vaikka kuinka haluaisin.”
Ok. Kun puhuin irrationaalisista ja irrallisista elementeistä, niin lähinnä tarkoitin sillä sellaisia asioita kuten “jumala” tai “rakkaus”; asioita, joihin ihminen takertuu siitäkin huolimatta, että ne tulevat hänen muutoin järjellisen maailmansa ulkopuolelta, liittyen siihen löyhästi tai ei lainkaan, vain sen vuoksi, että ne tullessaan pelastavat hänet hänen oman maailmansa muutoin murskaavilta tosiasioilta.
En ole ihan varma, ymmärränkö, mitä tarkoitat kuoleman irrationaalisuudella. Kuoleman ennalta-arvaamattomuus, lopullisuus ja siihen mahdollisesti liittyvä tuska ovat kyllä suuria, tärkeitä ja hirvittäviäkin asioita, mutta niissä ei ole mitään yliluonnollista; kyse on inhimillisistä tunteista, kokemuksista ja reaktioista niihin tunteisiin ja kokemuksiin. Tästä olemme, veikkaisin, yhtä mieltä.
Sen sijaan tarkoitatkin ehkä pikemminkin sitä, että et mitenkään kyennyt sisällyttämään niitä maailmaasi sulavasti, vaan niiden hyväksyminen osaksi sitä oli se, minkä koit irrationaalisena?
Tahdon myös sanoa, että arvostan sitä, että kerrot näkemyksistäsi täällä. Rankoista kokemuksista selviytyneiden näkemykset minua juuri kiinnostavatkin.