Haista sinä meemi paska.
#980. Keskiviikko, 16. helmikuuta 2005 klo 15.47.16, kirjoittanut Jani. 11
Sähköpostitse leviävä aivobasilli. Tuhoan sinut. #
“Oletko 40-, 50-, 60- tai 70-luvun lapsi?
Kuinka olet voinut selvitä hengissä? #
- Autoissa ei ollut turvavöitä, niskatukia, turvatyynyistä nyt puhumattakaan.
- Takapenkillä oli hauskaa eikä yhtään vaarallista.
- Pinnasängyt olivat värikkäitä ja vähintään lyijypitoisilla tai muilla myrkyllisillä maaleilla lakattuja.
Ja sen vaikutukset näkyvät varmaan kolmanteen ja neljänteen polveen saakka jälkeläisissä. #
- Ei ollut mitään lapsilukkoja autonovissa, pistorasiossa, lääkepulloissa eikä kodin puhdistusaineissa.
- Voitiin jopa ajaa fillarilla ilman kypärää.
- Juotiin puutarhaletkuista ja lähteistä, eikä mistään steriileistä limupulloista.
- Rakenneltiin mäkiautoja ja ne, joilla oli onni asua mäellä olevan kadun varrella, saivat kokeilla nopeusennätyksiä ja ehkä puolessavälin mäkeä todeta säästäneensä jarrussa… Mutta muutaman onnettomuuden jälkeen tuli tuokin pulma ratkaistua!
- Saatiin leikkiä ulkona kunnes ilta alkoi hämärtyä. Ei ollut kännyköitä, eikä kukaan tiennyt missä pörrättiin. Uskomatonta!
- Koulua kesti puoleen päivään. Ruokailutkin oli jo hoidettu.
Minua siis pidettiin vasten tahtoani siellä iltapäivään saakka? #
- Meillä oli naarmuja, murtuneita luita, silloin tällöin katkenneita hampaita, mutta koskaan, koskaan ei viety ketään oikeuteen – vaikka pientä riidan tapaista leikeissä oli mukana. Kukaan ei ollut syyllinen, vain me itse.
Vain siksi, kun mistään ei olisi uskallettu kertoa vanhemmille, koska siitä hyvästä olisi saanut remmiä, ja tätä syyllisyystaakkaa raahataan vielä nykyisinkin ja luultavasti aina hautaan saakka. #
- Me voitiin mutustella makeita ja syödä voileipiä, juoda oikeita sokerijuomia, eikä meillä ollut mitään painopulmia - koska oltiin aina ulkona leikkimässä ja erittäin aktiivisia.
Tai sitten vain jätitte sen lihavan kaverin mielipiteen tästä asiasta sopivasti huomiotta. #
- Voimme jakaa keskenämme neljän tai viidenkin kaverin kanssa limumme, juoda samasta pullosta tai myöhemmin kaljakolpakosta, ilman että joku olisi siihen kuollut.
Ripuliin, flunssaan tai oksennustautiin ei Suomessa ole kuoltu enää ammo iesuksen aikoihin. #
- Meillä ei ollut Playstation-, Nintendo 64-, X-Box- eikä muitakaan videopelejä, 99:ää kaapelikanavaa, videonauhuria, Dolby Surroundia, kännyköitä, tietokoneita eikä chatroomeja tai Internet-huutokauppoja… vain ystäviä!
Minulla ei ole 99:ää kaapelikanavaa vieläkään. Sen sijaan meillä oli videonauhuri jo silloin, kun olin pieni. Ystäviä… no joo. #
- Me voitiin mennä ulos, jalkaisin tai fillarilla kavereita tapaamaan, vaikka asuivatkin kilometrien päässä, koputtamalla oveen tai jopa ilmankin mennä taloon ja hakea kaverit leikkimään.
Anna kun mä arvaan: Menitte kävellen tai pyörällä, koska vanhemmat pitivät hulluna ja laiskana joka kerta, kun tahdoitte kyytiä, ja aloittivat saatananmoisen saarnan siitä, miten silloin kun he olivat pieniä, piti avojaloin kävellä 180 kilometriä kansakouluun 70 asteen pakkasessa aidanseipäällä susia ja karhuja hätistellen. #
- Niin, ulkona, kamalassa maailmassa! Ihan ilman vahteja! Kuin se oli mahdollista? Pelattiin futista yhteen maaliin ja jos jotakuta ei otettu sillä kertaa joukkueeseen mukaan, niin ei siitä mitään psyykkisiä traumaa saanut eikä mailmanloppuakaan tullut.
Ja mitä mieltä tästä on se poika, joka alkoholisoitui myöhemmin pahasti ja lopulta hirtti itsensä? Entä se tyttö, joka teki samoin, sen jälkeen kun oli erehtynyt sinne metsikköön sen sedän kanssa, joka lupasi karkkia? #
- Jotkut koululaiset eivät olleet yhtä hyviä kuin toiset, ja kun jäätiin luokalle, niin sittenhän kerrattiin se lukuvuosi. Ketään ei sen takia lähetetty psykiatrille tai psykologille. Kellään ei ollut dislexiaa, keskittymispulmia tai ollut hyperaktiivi - kouluvuosi vai kerrattiin ja jokainen sai mahdollisuutensa.
Tämä on jo niin järkyttävää paskaa, että en jaksa tähän edes puuttua. #
- Meillä oli vapautta, vapaa-aikaa, takaiskuja, onnistumisia ja tekemistä ja niiden kanssa opittiin tulemaan toimeen.
Tai ainakin opittiin, että ei missään nimessä pidä myöntää, että oli aivan saatanan kova lapsuus. Muutoin kuin korkeintaan silloin, kun on tullut otettua vähän liikaa. #
Avainkysymys kuuluukin siis: Miten olemme pystyneet pitämään itsemme elossa näinkin kauan? #
Avainkysymys kuuluu: miten helvetissä ne, jotka kaatuivat matkan varrella, voisivat esittää mitään näin tyhmiä kysymyksiä? #
Ja ennen kaikkea: Kuinka pystyimme kehittämään personallisuuttamme? #
Niinpä. Kuinkapa olisitte siihen pystyneet? #
Kuulutko myös näihin ikäluokkiin? Jos näin on niin lähetä tämä [jotakuinkin puolelle maapallon väestöstä], jotta näkisivät miten asiat olivat ennen. He varmaankin sanovat, että elämämme oli yksitoikkoista, mutta P-kele, me oltiin onnellisia! Vai mitä?” #
Ja ainakaan, jos ei oltukaan, sitä ei passaa tunnustaa, vaan vaikka sitten hampaat irvessä pitää pitää kiinni omasta “onnellisesta” lapsuudesta. #
Perhana. Kun asuin maalla elämä tosiaan oli tuollasta (ei siellä muuten vieläkään pidetä ovea lukossa). Se aika oli parasta lapsuudessa. Kumpa olisin asunut siellä koko lapsuuden niin ehkä en olisi näin vinossa.
Btw. olin lihava ja oli vielä hammasraudatkin. :P