Yksin, väsyt­tää. Ihan täs­sä vas­ti­kään tuli hie­man aiem­paa kon­kreet­ti­sem­pa­na mie­leen tun­ne sii­tä, että entä­pä sit­ten, kun minä nyt istun tuon tera­pian lop­puun, eikä mikään ole muut­tu­nut? Mitä sen jäl­keen? Jotain vuo­si­kausien yksi­lö­te­ra­pi­aa vie­lä sen pääl­le? Ja mik­si sii­tä­kään sit­ten oli­si mitään apua, jos ei täs­tä­kään, ja jos oli­si, ja täs­tä ryh­mä­te­ra­pias­ta ei, niin mik­si ihmees­sä minä nyt oli­sin täs­sä ryh­mä­te­ra­pias­sa? Voi­ko tera­peut­ti, jon­ka raha­kirs­tun pääl­lä poti­las istuu, tosis­saan näh­dä oikeas­ti sen, jos poti­las ei hyö­dy­kään tera­pias­ta? Eikö sii­nä, jos tera­pia onkin poti­laal­le yhtä tyh­jän kans­sa, ole tera­peu­tin koko oma minä­kä­si­tys, ammat­tiyl­peys ja elä­män­ta­pa kysee­na­lai­se­na? Tera­peut­ti­han on sil­loin hul­lum­pi kuin poti­las, jos kyke­nee tuos­ta vain ampu­maan itse­ään näin monin­ker­tai­ses­ti jal­kaan heit­tä­mäl­lä poti­laan ulos tera­pias­ta! #

Ja mitä se, että minä nyt poh­din tätä, tar­koit­taa? Ja mitä sen, mitä tämän poh­ti­mi­nen nyt tar­koit­taa, poh­ti­mi­nen hyö­dyt­tää, mil­lä taval­la se muka voi­si olla arvok­kaam­paa poh­din­taa kuin alku­pe­räi­nen poh­din­ta? Mitä ihmeel­lis­tä poh­din­nas­sa toi­seen tai kol­man­teen potens­siin muka oli­si, ette­kö te muut muka tee sitä niin kuin minä, ihan muu­ten­kin, ihan joka päi­vä? #

Minua ilah­dut­taa se, että Lor­din pro­ses­si ete­nee, että syk­syi­sen pro­ses­si on pääs­syt niin hyvin käyn­tiin, ja minul­la on ikä­vä Olen­toa ja danaa. Minä olen Lon­toon ihmis­susi ja minul­la on vain Marip­ha­sa lupi­na lumi­na. #