Voih, miten säke­nöi­vä kau­no­tar tuo June Lock­hart (kuvas­sa) onkaan rat­sas­tus­pu­vus­sa! #

Tämä She-Wolf of Lon­don muis­tut­ti minua taas erit­täin osu­vas­ti yhdes­tä syys­tä, mik­si nämä van­hat kau­hue­lo­ku­vat minua vetä­vät puo­leen­sa, yhä vie­lä­kin, kuten jo pie­ne­nä. Näis­sä hir­viöi­tä ja nii­hin liit­ty­viä mui­ta, käsit­tä­mät­tö­miä ja hir­vit­tä­vän pelot­ta­via ilmiöi­tä vas­taan tais­tel­laan aivan jär­jet­tö­män mität­tö­mil­lä ja älyt­tö­män tehot­to­mil­la kei­noil­la kuten kukil­la, lam­puil­la, ris­teil­lä ja ties mil­lä. Lisäk­si ihmi­set suu­rim­mak­si osak­si vain sei­so­vat tum­put suo­ri­na ja jee­sus­te­le­vat, mitä ympä­ril­lä tapah­tuu sil­loin, kun pitäi­si toi­mia. #

Kun nuo­ri nai­nen pel­kää muut­tu­van­sa ihmis­su­dek­si, ei kukaan pidä vah­tia huo­nees­sa eikä ovia ja ikku­noi­ta tel­je­tä ulko­puo­lel­ta. Kun kau­pun­gis­sa liik­kuu vam­pyy­ri, ikku­nat jäte­tään auki ja uhrin avuk­si jäte­tään van­ha hoi­ta­ja­tar, vaik­ka talos­sa oli­si ris­ke­jä ja pelot­to­mia mie­hiä. Sanal­la sanoen kaik­ki, kaik­ki rat­kai­sut, joi­ta teh­dään, ovat niin käsit­tä­mät­tö­män vää­riä ja huo­no­ja, että ei ihme, että muis­tan pie­ne­nä ahdis­tu­nee­ni kovas­ti näis­tä. Näi­den kat­so­mi­nen on pie­nes­tä lap­ses­ta kuin kat­soi­si hir­vit­tä­vän vää­ris­ty­nyt­tä ver­sio­ta todel­li­suu­des­ta. #

Tai sit­ten vain poik­keuk­sel­li­sen osu­vaa, täs­mäl­lis­tä kuvaus­ta todel­li­suu­des­ta. Juu­ri näin minä nimit­täin koin tuol­loin todel­li­sen­kin elä­män. #

Kun pelot­ta­via asioi­ta tapah­tui, kun vaik­ka­pa van­hem­mat rii­te­li­vät, tun­tui, kuin maa­il­mas­sa oli­si minun lisäk­se­ni ollut vain mie­li­sai­rai­ta tai vajaa­mie­li­siä ihmi­siä. Oli kuin omat van­hem­pa­ni, ne aikui­set ihmi­set, jois­ta minun, lap­sen, oli­si pitä­nyt voi­da hakea tur­vaa, oli­si­vat­kin yhtäk­kiä näis­sä pai­na­jai­su­nen­omai­sis­sa tilan­teis­sa muut­tu­neet itseä­ni­kin lap­sel­li­sem­man lap­sen tavoin toi­mi­vik­si, aikui­sen nah­koi­hin pue­tuik­si näyt­te­li­jöik­si, jot­ka eivät tajua mis­tään mitään, puhu­vat, rii­te­le­vät aivan vää­ris­tä asiois­ta, eivät tee mitään oikein, eivät tee mitään minun pel­ko­ni hel­pot­ta­mi­sek­si, vaan kes­kit­ty­vät omaan sur­re­aa­li­seen näy­tel­mään­sä, täyn­nä huu­toa, itkua, ovien ja esi­nei­den pais­kon­taa. Ei ihme­kään, että opin hyvin pian hal­lit­se­maan itse oman kau­hu­ni, puris­ta­maan sen pois, mie­len ulko­puo­lel­le, nie­le­mään kyyneleet[alaviite]Onkohan Piik­ka­ri löy­tä­nyt vas­tauk­sen tähän pul­maan?[/alaviite] omin voi­min. #

En tie­dä, pitäi­si­kö sen havain­non, että meil­lä koto­na ole­vat rii­dat ja muut aikuis­ten las­ten­lei­kit eivät ole olleet miten­kään poik­keuk­sel­li­sia mää­räl­tään tai laa­dul­taan täs­sä maas­sa, olla niin­kään hel­pot­ta­va kuin pelot­ta­va aja­tus. Se nimit­täin voi tar­koit­taa sitä, että joka het­ki joka puo­lel­la tätä maa­ta lap­set jää­vät aikuis­ten infan­tii­lien pro­jek­tio­leik­kien jal­koi­hin, eikä yksi­kään aikui­nen ihmi­nen minun lisäk­se­ni sitä tun­nu tajua­van, sil­lä täs­tä ei puhu­ta mis­sään eikä kukaan tee mitään. Sehän puo­les­taan oma­na koke­muk­se­na­ni on taas suo­ra toi­sin­to juu­ri edel­lä kuvaa­mas­ta­ni lap­suu­den­ko­ke­muk­ses­ta­ni. #

Toi­saal­ta taas tämä havain­to voi tar­koit­taa sitä, että minus­sa on läh­tö­koh­tai­ses­ti ollut jotain vikaa, jotain sen syvyys­luo­kan herk­kyyt­tä ja heik­kout­ta, jon­ka vuok­si olen koke­nut, mitä olen koke­nut, niin voi­mak­kaas­ti ja hir­vit­tä­vän pelot­ta­va­na asia­na. Samal­la se voi mer­ki­tä sitä, että kos­ka koke­muk­se­ni ei ole niin­kään epä­oi­keu­den­mu­kai­nen ylei­sel­lä mit­ta­puul­la mitat­tu­na (kuten pahoin­pi­te­ly tai suo­ra­nai­nen lai­min­lyön­ti oli­si), sen seu­raus­ten kor­jaa­mi­seen eivät ylei­sem­min­kin epä­oi­keu­den­mu­kai­sik­si kat­sot­tu­jen koke­mus­ten kor­jaa­mi­seen vali­koi­tu­neet mene­tel­mät tehoa­kaan. #