Jus­si toi jäl­leen tie­toi­suu­tee­ni mie­len­kiin­tois­ta luet­ta­vaa. #

“[Ensim­mäi­sen] kir­jan­sa lopus­sa Kivi­vuo­ri huo­maut­taa, että tie­deyh­tei­sön tuot­ta­mien sanas­to­jen ja nii­den maal­lik­ko­vas­taan­o­ton väli­seen suh­tee­seen tuli­si kiin­nit­tää nykyis­tä enem­män huo­mio­ta. Tämä on tär­ke­ää eri­tyi­ses­ti sik­si, että arjen psy­ko­lo­gi­soi­tu­mi­nen voi joh­taa epä­po­li­ti­soi­tu­mi­seen, demo­kra­ti­aa uhkaa­vaan kehi­tyk­seen. Äänes­tä­mi­sen, yhtei­söl­li­sen vai­kut­ta­mi­sen tai vaik­ka­pa Amnes­ty Inter­na­tio­na­lin toi­min­taan osal­lis­tu­mi­sen sijas­ta moder­ni itsen­sä­to­teut­ta­ja saat­taa­kin kes­kit­tyä omaan hen­ki­seen kas­vuun­sa. Tämä voi joh­taa jul­ki­sen ihmi­sen häviä­mi­seen, arvioi Kivi­vuo­ri, joka ei sel­väs­ti­kään pidä täl­lai­ses­ta kehi­tyk­ses­tä.” #

“[Toi­sen] kir­jan­sa lop­pu­lu­vus­sa Kivi­vuo­ri viit­taa Max Webe­riin, Ant­ho­ny Gid­den­siin ja Char­les Tay­lo­riin. Hän myö­täi­lee Tay­lo­rin ato­mis­ti­sen yhteis­kun­ta­kä­si­tyk­sen arvos­te­lua ja näkee jul­ki­sen elä­män­pii­riin psy­ko­po­li­ti­soi­tu­mi­sen huo­les­tut­ta­va­na piir­tee­nä eri­tyi­ses­ti sik­si, että se palaut­taa poli­tii­kan yksi­tyi­seen elä­män­pii­riin. Täl­lai­sen kehi­tyk­sen seu­rauk­se­na moraa­li­ses­ti vas­tuul­li­nen kan­sa­lai­nen on vaa­ras­sa muut­tua asian­tun­ti­joi­den mää­rit­te­ly­jen varas­sa toi­mi­vak­si epä­au­to­no­mi­sek­si ala­mai­sek­si. Omaa sisäis­tä edis­tys­tään aja­va Homo Psyc­ho­lo­gicus tun­tee kan­sa­lai­sak­tii­vi­suu­den sijas­ta tar­vet­ta itsen­sä toteut­ta­mi­seen nii­den arvo­jen poh­jal­ta, joi­ta asian­tun­ti­jat pitä­vät oikei­na ja tosi­na. Psy­ko­kult­tuu­ri siis »kou­lut­taa ihmi­siä pois kan­sa­lai­suu­des­ta koros­ta­mal­la jul­ki­sen pii­rin mer­ki­tyk­set­tö­myyt­tä« (…). Tähän kri­tiik­kiin Kivi­vuo­ri oli lopet­ta­nut tri­lo­gian­sa ensim­mäi­sen­kin osan.” #

“Psy­ko­kult­tuu­riin liit­tyy kui­ten­kin arve­lut­ta­via piir­tei­tä, jois­ta ehkä kaik­kein arve­lut­ta­vin on jul­ki­sen elä­män­pii­rin mer­ki­tyk­sen katoa­mi­nen. Aris­to­te­li­ses­ta aktii­vi­ses­ta poliit­ti­ses­ta kan­sa­lai­si­han­tees­ta luo­pu­mi­nen voi joh­taa omaan itse­to­teu­tuk­seen­sa kes­kit­ty­vien soo­loi­li­joi­den yhteis­kun­taan, jos­sa väliä on vain Minun sisäi­sel­lä kas­vul­la, Minun psyyk­ki­sel­lä hyvin­voin­nil­la, Minun oikeu­del­la olla Yksi­lö. Täl­lai­nen kehi­tys voi joh­taa asian­tun­ti­ja­val­taan, poliit­ti­seen apa­ti­aan ja yhteis­vas­tuun katoa­mi­seen.” #

Pet­te­ri Pie­ti­käi­nen: Psy­ko­kult­tuu­rin kri­tiik­ki #

Minul­le jon­kin tie­don vas­tus­ta­mi­sek­si ei kos­kaan ole riit­tä­nyt se argu­ment­ti, että “sil­lä voi olla tuhoi­sia seu­rauk­sia”. Jos poli­tii­kan ja polii­ti­koi­den motii­vien pal­jas­ta­mi­nen hen­ki­lö­koh­tai­sik­si yhteis­kun­nal­lis­ten sijas­ta joh­taa “poliit­ti­seen apa­ti­aan” - hel­vet­ti, vaik­ka se joh­tai­si demo­kra­tian luhis­tu­mi­seen - minus­ta sitä pitäi­si har­joit­taa sitä­kin innok­kaam­min. #

Sivu­men­nen sanot­tu­na täs­tä syys­tä minä en kos­kaan ole poli­tii­kas­sa, sel­lai­se­na, kuin sen nykyi­sin tun­nem­me, pal­jon jär­keä näh­nyt­kään; kaik­kien motii­vit ovat lop­pu­jen lopuk­si koh­tuul­li­sen hel­pos­ti palau­tet­ta­vis­sa “yhteis­ten asioi­den hoi­ta­mi­sen halus­ta” yksi­löl­li­siin, kiusal­li­sen hen­ki­lö­koh­tai­siin teki­jöi­hin. Itse asias­sa minua vain jat­ku­vas­ti jak­saa ihme­tyt­tää, miten ihmees­sä poliit­ti­set hah­mot voi­vat itse olla niil­le niin sokei­ta kuin ovat. #

Minus­ta Pie­ti­käi­sen ja hänen sanaan­sa luot­taen myös Kivi­mäen rat­kai­se­va (ja taas, kiusal­li­sen hen­ki­lö­koh­tai­sen pal­jas­ta­va) vir­he on sii­nä, että he olet­ta­vat nykyi­sen tun­te­mam­me poliit­ti­sen jär­jes­tel­män, jos­sa omien, hen­ki­lö­koh­tais­ten vai­kut­ti­mien val­heel­li­nen pii­lot­te­le­mi­nen on kes­keis­tä, ole­van ainut mah­dol­li­nen poliit­ti­nen jär­jes­tel­mä. Toi­sin sanoen heil­le ainut mah­dol­li­nen seu­raus nyky­jär­jes­tel­män mure­ne­mi­ses­ta on kaoot­ti­nen, hir­vit­tä­vä, anar­ki­nen ja apaat­ti­nen itsek­kyy­den tila, joka epäi­lyt­tä­väs­ti muis­tut­taa sitä, min­kä seu­raa­mi­sel­la uskon­nol­li­sen moraa­lin kan­nat­ta­jat usein perus­te­le­vat ja puo­lus­te­le­vat oman näke­myk­sen­sä ylem­myyt­tä ja säi­lyt­tä­mi­sen pak­koa. #

Kyse on siis hei­dän osal­taan oman hen­ki­sen sel­kä­ran­gan puo­lus­ta­mi­ses­ta, vah­vim­mas­ta mah­dol­li­ses­ta motii­vis­ta joka ihmi­sel­lä voi olla, sil­lä sitä seu­raa oma hen­ki­lö­koh­tai­nen anar­kia. Mitään syy­tä saman anar­kian ilme­ne­mi­sel­le yhteis­kun­nas­sa kenen­kään yksit­täi­sen ihmi­sen hen­ki­sen sel­kä­ran­gan mur­tu­mi­sen seu­rauk­se­na ei kui­ten­kaan tie­ten­kään ole. Esi­mer­kik­si minun on help­po kuvi­tel­la nykyi­sen sijas­ta poliit­ti­nen jär­jes­tel­mä, jos­sa itse­kun­kin itsek­käät, psy­ko­lo­gi­set motii­vit ovat avoi­mi­na esil­lä, kor­tit niin sano­tus­ti rehel­li­ses­ti pöy­däl­lä ja kaik­kien näh­tä­vis­sä. Se oli­si kovin eri­lai­nen jär­jes­tel­mä kuin nykyi­sin tun­te­mam­me, ja sel­lai­set polii­ti­kot var­sin­kin oli­si­vat kovin eri­lai­sia kuin nykyi­sin tun­te­mam­me, enkä väi­tä, että minun oli­si help­po kuvi­tel­la sel­lai­sen jär­jes­tel­män syn­ty. Kui­ten­kin niin kau­an, kuin nykyi­nen jär­jes­tel­mä on voi­mas­sa, sel­lai­sen syn­ty ei ole vain vai­kea, vaan mah­do­ton. #

Pie­ti­käi­sen mukaan Kivi­vuo­ri väit­tää, että “pal­jas­ta­van psy­ko­lo­gian edus­ta­ja ei pal­jas­ta omia vaan (lähin­nä) vas­tus­ta­jien moti­vaa­tioi­ta, jot­ka useim­mi­ten näh­dään pato­lo­gi­si­na oirei­na”. Tämä ei tie­ten­kään ole minul­le riit­tä­vä lop­pu­tu­los, vaan jos pal­jas­ta­va psy­ko­lo­gia romut­taa­kin jon­kun poliit­tis­ten vas­tus­ta­jien motii­vit, yhtä lail­la sen on lopul­ta pur­ta­va myös hänen omiin motii­vei­hin­sa, sen jäl­keen, kun nämä vas­tus­ta­jat ovat oppi­neet hyö­dyn­tä­mään samaa meto­dia. #

Tosin Pie­ti­käi­sen mukaan “pal­jas­ta­van psy­ko­lo­gian mene­tel­mää eivät käy­tä niin­kään polii­ti­kot kuin »itse­näi­set« intel­lek­tuel­lit, jot­ka halua­vat antaa tie­teel­li­sen seli­tyk­sen sil­le, mik­si jot­kut ovat eri miel­tä tai tuke­vat eri­lai­sia ihan­tei­ta kuin he itse.” Mikään ei kui­ten­kaan estä ketään pal­jas­ta­mas­ta näi­den “intel­lek­tuel­lien” (kuten minun, vaik­ka­pa edel­li­ses­sä tapauk­ses­sa, tai vaik­ka­pa nyt juu­ri täs­sä käsil­lä ole­vas­sa psy­ko­lo­gi­soin­nis­sa) motii­ve­ja aivan samal­la taval­la hei­dän omis­ta psyyk­ki­sis­tä syis­tään joh­tu­vik­si. Itse asias­sa minus­ta oli­si pel­käs­tään ilo, jos joku vai­vau­tui­si miet­ti­mään minun sanoik­si asti puke­mie­ni aja­tus­ten taus­tal­la ole­via defens­se­jä sun mui­ta psy­ko­lo­gi­sia mer­ki­tyk­siä. #

Minä en pel­kää nihi­laa­tio­ta, sil­lä olen val­mis nihi­loi­maan vaik­ka oman nihi­loin­ti­ni. Minä en pel­kää itse­ni hävit­tä­mis­tä tai häviä­mis­tä sen kuu­lui­san, logii­kan Saha­raan kadon­neen irre­aa­li­sen pie­run tavoin. #