“Älkää jauhako paskaa!”
#995. Maanantai, 21. helmikuuta 2005 klo 23.09.48, kirjoittanut Jani. 8
Alun perin tästä piti tulla kommentti danan tekstille, mutta kun huomasin taas kerran puhuvani vain itsestäni, päätin siirtää sen tänne. #
“minun on vaikea keskittyä muiden puheisiin. Varsinkin jos ollaan isossa porukassa ja moni ihminen puhuu vuorotellen tai hieman päällekkäin.” #
Minulla täsmälleen sama taipumus, ja se on yksi isoimmista syistä, joiden takia en viihdy kovinkaan paljon ihmisten seurassa. Kahden kesken minä voin olla hyvinkin puhelias jopa melkein täysin vieraiden ihmisten kanssa, mutta jo heti yhtenä kolmesta minun on tyypillisesti lähes mahdotonta osallistua “keskusteluun”. #
Laitoin keskustelun lainausmerkkeihin, sillä minusta useamman kuin kahden ihmisen välillä ei oikein edes voi puhua keskustelusta, sillä jo silloin ainakin minulle on täysi mahdottomuus seurata ihmisten ajatuskulkuja riittävän tarkasti. Enkä minä halua puhua kenenkään kanssa mitään, mistä voisi aidosti puhua kunnolla kuuntelematta toista, kuten säästä tai muista small talk -aiheista. Kun keskustellaan, niin keskustellaan. Jos halutaan hieroa tuttavuutta, niin keskustellaan sitten siitä. Ei naamioida sitä tyhjänpäiväiseen lässytykseen. #
Kannattaa etsiä läpänheitosta älyllistä komponenttia. Siinä on sellainen. Sitten kun se löytyy, niin siitä vasta huvi alkaa.
Mikko: Minusta kun on tuntunut, että keskustelun huvittavuus ja älyllisyys ovat lähestulkoon toisensa poissulkevia tekijöitä. Tässä suhteessa näkemykseni saattaa tosin olla sosiaalisesta vajaaälyisyydestäni johtuen rajoittunut.
Miksei voisi useamman hengen porukalla keskustella? Se vain vaatii, että kukaan ei ole mukana nk. kyhnyttämässä, kaikilla on tietoa asiasta ja jostain syystä kaikki haluavat , että mahdollisimman kurantti tieto jää voimaan, toisin kuin tapauksissa, joissa järkevät vetäytyvät keskustelun muuttuessa showksi tai truismeilla onanoinniksi.
Uh… alan kuulostaa siltä yhdeltä Tommilta…
marimba: “Miksei voisi useamman hengen porukalla keskustella?”
Tavallaan kysymyksesi havainnollistaa vastaustaan. Kuten sanoin, useamman henkilön ollessa paikalla minulle on täysi mahdottomuus seurata ihmisten ajatuskulkuja riittävän tarkasti. En haluaisi halventaa kenenkään ajatuksia avaamalla suuni vain paljastaakseni, etten ole oikeasti kuunnellut tai tajunnut, mitä toinen on juuri yrittänyt ilmaista.
Ainakin minusta itsestäni harvat asiat ovat niin ärsyttäviä ja loukkaavia kuin se, ettei keskustelukumppani ilmiselvästikään ole kuunnellut, mitä olen sanonut, tai sitten ei ole viitsinyt vaivautua ymmärtämään, ja yrittää jonkin minulle täysin käsittämättömän logiikan mukaisesti kompensoida ymmärryksensä puutetta puhumalla mahdollisimman paljon omia ajatuksiaan.
“Se vain vaatii, että kukaan ei ole mukana nk. kyhnyttämässä, kaikilla on tietoa asiasta ja jostain syystä kaikki haluavat , että mahdollisimman kurantti tieto jää voimaan”
Tämä kuulostaa minusta juuri sellaisten kilpahuutojen ja groupthinkin määrittelyltä, jollaiset ovat minusta oikean keskustelun lähes täydellinen vastakohta.
Minulle keskusteluun kuuluu olennaisesti niin paljon kuuntelua ja yritystä ymmärtää, että missään minun kokemassani ryhmäkeskustelussa (joitain harvoja ryhmäterapian hetkiä lukuunottamatta) en ole sellaista todistanut. Pitäisin yhtenä sen ehdottomasti läsnäolevaksi vaadittavana tunnusmerkkinä kaikkia puheenvuoroja seuraavia, pitkiä, hiljaisia hetkiä, joiden aikana juuri sanottua sulatellaan.
Sellainen kuulostaa eriskummalliselta juuri siksi, että sellaista ei meilläpäin juurikaan harjoiteta. Käsittääkseni zen-munkkien keskinäiset keskustelut ovat ainakin anekdoottisesti kahdenkeskisinäkin juuri tällaisia. Sanat, jotka sotivat keskenään määrällä ja äänenvoimakkuudella ovat mitättömiä ja tyhjänpäiväisiä verrattuna niihin, jotka sotivat sisällöllään, suurilla ajatuksilla, eikä suuria ajatuksia syljetä suusta noin vain, eikä niitä varsinkaan voi vastaanottaa silmänräpäyksessä.
Se monien kanssa yhtaikaisesti keskusteleminen on vaikempaa, huimasti vaikeampaa, minustakin. Olen kyllä huomannut, että jos suuri joukko koostuu ihmisistä, joiden kanssa olen keskustellut syvästi kahden kesken, se on hitusen helpompaa. Pahinta monenkeskeisessä keskustelussa on, että siinä niin helposti aletaan pussittaa jotakuta nurkkaan. Sitä en kestä ollenkaan, etenkään jos ahdistettava on joku toinen. Itse olen siihen jo niin tottunut, että jotenkin selviän, mutta että jotain muuta - - -
Kun aloitin yliopistolla ja ympäristöjärjestössä, en uskaltanut sanoa sanaakaan tilanteissa, joissa oli läsnä enemmän kuin kolme-neljä ihmistä. Nykyään voin puhua vaikka jo viidellekymmenellekin, kun oikein keskityn ja rauhoitun meditoiden ennen puhumista. Valmistelematta siitä ei tule mitään. On se siis opittavissa, muttei kauhean mukavalta se opittunakaan tunnu.
Toisinaan mietin myös sitä, kuinka aika moni isossa seurueessa äänekäs tyyppi ei oikeastaan ikinä tule sanoneeksi mitään ja kuinka ne joskus sitten kahdenkesken ovat aika hiljaisia. Tai ehkä eivät vain saa suunvuoroa, onhan sekin mahdollista… :). Kuinkahan iso osa puheesta on sellaista ahdistunutta hiljaisuuden rikkomista, johon itsekin olen pari kertaa syyllistynyt: kun tarpeeksi ahdistaa, voi heittää tyhmän läpän kuten “Mä en vieläkään pysty tajuamaan, miten me on päästy tähän asti!”
Sen jälkeen on niin tyhmä olo, että mieluummin vajoaisi maan alle. Melkein yhtä tyhmä olo kuin että olisi kertonut vitsin. (Vitseillä ja lohkaisuilla ei mielestäni ole mitään tekemistä huumorintajun kanssa.)
Veloena: “Nykyään voin puhua vaikka jo viidellekymmenellekin, kun oikein keskityn ja rauhoitun meditoiden ennen puhumista.”
Vaikka varmaankin tarkoitit keskustelua isossa seurueessa, tästä johtui mieleeni, että ainakin viimeksi, kun jouduin pitämään esitelmää ihmisjoukolle, se sujui ihan hyvin. Sitä minä jännitin ja pelkäsin ala-asteen viimeisistä luokista lähtien aivan jumalattomasti (ja se näkyi), mutta jossain vaiheessa lukion jälkeen jokin päässäni vain napsahti, eikä se tuntunut enää juuri miltään. Vähän toki jännitti, mutta en joutunut lähellekään mitään paniikin tapaista. Eli silloin, kun tiedän, että asetelma on se, että kenenkään ei pitäisi puhua päälleni (ja jos puhuu, se puhuja rikkoo ilmiselvästi asetelman sääntöjä), minulla ei jostain syystä ole ongelmaa suuni avaamisessa.
Tai siis ollut, viimeksi. Siitä on kyllä nyt jo aikaa… vuosia?
“Toisinaan mietin myös sitä, kuinka aika moni isossa seurueessa äänekäs tyyppi ei oikeastaan ikinä tule sanoneeksi mitään ja kuinka ne joskus sitten kahdenkesken ovat aika hiljaisia.”
Totta, tai vaikka olisivat äänessä kahdenkeskisessäkin keskustelussa, ei niistä silloinkaan saa irti mitään, kun se puhe on silloinkin vain sellaista tyhjänpäiväistä höttöä.
“Kuinkahan iso osa puheesta on sellaista ahdistunutta hiljaisuuden rikkomista […]”
Minusta tuntuu, että aivan liian iso osa.
Kun ihminen on saanut syntymälahjaksi aivot, jotka useimmissa tilanteissa toimivat keskitasoa jouhevammin, on hämmentävää huomata niiden satunnaiset puutteet. Minun aivoni ovat esimerkiksi täysin kykenemättömät ymmärtämään musiikkia. Ja sinulla sitten on tämä monenpuhujantilanteenongelma.
Eihän se ryhmäkeskustelujen anti aina mihinkään zeniläisiin sfääreihin yllä, mutta voivat ne silti olla niin viihdyttäviä kuin valaiseviakin. Olen lukenut postauksia erilaisten lumentyönninten rakenteesta, autististen lasten tavasta hahmottaa maailmaa, karpeloinnista, ruokaresepteistä, vanhusten asemasta, elokuvista… Samoista asioista olen jutellut isommissa ja pienemmissä porukoissa. Enkä osaa tunnistaa laadullista eroa kummassakaan keskustelun muodossa.
Puhuttua vuorovaikutusta on turha mystifioida ja odottaa, että sen aina pitäisi olla jotenkin ylimaallista. Kukin kommunikoikoon itselleen luontevimmalla tavalla, muiden tapaa tuomitsematta. Tärkeää on, että on jokin yhteys muihin ihmisiin (luulisin).
Äiti: “Puhuttua vuorovaikutusta on turha mystifioida ja odottaa, että sen aina pitäisi olla jotenkin ylimaallista.”
Ihan hyvä pointti. Tosin ongelmallista minulle on pikemminkin se, että se puhutun vuorovaikutuksen mahdollinen arvo häviää sitä enemmän kommunikaatiota ylläpitävien apumekanismien viidakkon, mitä enemmän puhujia on; joudutaan kehittämään, hiomaan ja ylläpitämään sitä kommunikaation mekanismia, yhteistä kieltä, sen sijaan, että vaihdettaisiin ajatuksia. Odotukseni eivät siis ylitä kahdenkeskisen keskustelun odotuksia, mutta monenkeskisen keskustelun saavutukset tuppaavat olemaan kovin paljon mitättömämmät niihin verrattuina.
“Tärkeää on, että on jokin yhteys muihin ihmisiin (luulisin).”
Se voikin olla se syy, miksi en pidä kaikkia keskusteluja samanarvoisina; minulle yhteys muihin ihmisiin ei sekään ole itseisarvo.