Osin Foucault’n luke­mi­sen myö­tä­kin minua on taas vii­me päi­vi­nä askar­rut­ta­nut, mikä oli­si pahin kuvi­tel­ta­vis­sa ole­va tapa kidut­taa jota­ku­ta. Näi­hin poh­din­toi­hin vai­kut­ti­vat toi­saal­ta myös Kana­dan polii­sin jul­kai­se­ma kuva­sar­ja, jos­sa ollut lap­sen sek­su­aa­li­nen hyväk­si­käyt­tö oli digi­taa­li­ses­ti pois­tet­tu ja puit­teet tuo­tiin näin jul­ki­suu­teen tun­nis­ta­mis­ta var­ten (niin kuin vain muu­ta­ma päi­vä kuvien jul­kai­sun jäl­keen tapah­tui­kin) ja eilen löy­tä­mä­ni sivu, jon­ka kuvauk­ses­sa on minus­ta jotain huo­les­tut­ta­vaa. #

Yleen­sä fan­t­asioin fyy­si­ses­tä kidu­tuk­ses­ta, mut­ta täl­lä ker­taa mie­les­sä­ni on taas vaih­teek­si hen­ki­nen kidu­tus. En usko, että osaan riit­tä­vän hyvin aset­tua mui­den kuin omaan ase­maa­ni, joten tyy­dyn kuvit­te­le­maan tapo­ja kidut­taa kal­tais­ta­ni, koh­tuul­li­sel­la empa­tia­ky­vyl­lä varus­tet­tua mies­hen­ki­löä. Itse asias­sa empa­tia­ky­ky tun­tuu ole­van edel­ly­tys, sil­lä jos­tain syys­tä en tun­nu osaa­van kuvi­tel­la mitään pahem­paa hen­kis­tä kidu­tus­ta kuin sel­lai­nen, joka nojaa empa­ti­aan. #

Kuvit­te­len siis itse­ni kal­tai­sen mie­hen, jol­la on puo­li­so ja lap­si, siis kak­si ihmis­tä, joi­ta rakas­tan enem­män kuin mitään muu­ta koko maa­il­mas­sa. Jos tar­koi­tuk­se­na­ni on kidut­taa itseä­ni hen­ki­ses­ti, paras kei­no sii­hen oli­si ilman muu­ta näi­den, minul­le rak­kai­den ihmis­ten kidut­ta­mi­nen fyy­si­ses­ti. Kos­ka en siis usko kyke­ne­vä­ni aset­tu­maan mui­den ase­maan riit­tä­vän hyvin, en usko, että rak­kait­te­ni hen­ki­nen kidu­tus oli­si yhtä teho­kas­ta hen­kis­tä kidu­tus­ta minul­le kuin oli­si hei­dän fyy­si­nen kidut­ta­mi­sen­sa, jon­ka tulok­se­na ole­va kär­si­mys tuli­si var­mas­ti ilmais­tuk­si riit­tä­vän sel­väs­ti (huu­doin ja elein), jot­ta se välit­tyi­si myös minul­le. #

Rais­kaa­mi­nen ja muu väki­val­ta ennen tap­pa­mis­ta kuu­lui­si tie­tys­ti ilman muu­ta asi­aan, mut­ta mis­sä jär­jes­tyk­ses­sä ja kum­mal­le nii­den suo­rit­ta­mi­nen oli­si minul­le kaik­kein tus­kal­li­sin­ta kat­sel­ta­vaa? Oli­si­ko tus­kal­li­sem­paa näh­dä lap­se­ni tuhoa­mi­nen kuin vai­mo­ni tuhoa­mi­nen? Oli­si­ko tus­kal­li­sem­paa näh­dä äidin kat­so­van lap­sen­sa, vai näh­dä lap­sen kat­so­van äitin­sä murs­kaa­mis­ta? #

Luu­len, että lap­se­ni kidut­ta­mi­sen näke­mi­nen oli­si minul­le itsel­le­ni pahem­paa kuin vai­mo­ni kidut­ta­mi­sen näke­mi­nen, ja toi­saal­ta taas minun oli­si var­mas­ti hel­pom­pi samais­tua äidin kuin hen­ki­seen kär­si­myk­seen lap­sen olles­sa kidu­tet­tu­na kuin lap­sen kär­si­myk­seen äidin olles­sa kidu­tet­tu­na. Näin sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että lap­sen hen­ki­nen kär­si­mys oli­si epäi­le­mät­tä suu­rem­pi. Niin­pä lap­se­ni fyy­si­nen kidu­tus oli­si minul­le molem­mil­ta osin (sekä hänen että äitin­sä puo­les­ta) pahem­paa kat­sot­ta­vaa kuin vai­mo­ni fyy­si­nen kidu­tus. #

Entä sur­maa­mi­nen? Sii­nä suh­teet ovat jos­sain mää­rin päin­vas­tai­set, sil­lä jos sur­maa­mi­nen ole­te­taan kivut­to­mak­si, välit­tö­mäk­si tapah­tu­mak­si, jos­sa vain riis­te­tään uhrin hen­ki, se on näh­däk­se­ni uhrin itsen­sä kan­nal­ta hyvä asia, mut­ta taas eloon­jää­neen kan­nal­ta kär­si­mys­tä tuot­ta­va tapah­tu­ma. Lisäk­si lap­sen ja aikui­sen käsi­tyk­set kuo­le­mas­ta voi­vat poi­ke­ta toi­sis­taan hyvin­kin pal­jon; sii­nä, mis­sä aikui­nen peri­aat­tees­sa voi käsit­tää kuo­le­man ole­van uhril­le hel­po­tus, lap­si ei ehkä ymmär­rä, mis­tä on kysy­mys, ja pahim­mas­sa tapauk­ses­sa kär­sii aikui­sen kuo­le­mas­ta vie­lä­kin enem­män kuin saman aikui­sen kidu­tuk­sen kat­se­lus­ta. #

Äärim­mäi­sen kidu­tuk­se­ni resep­ti vai­kut­tai­si näin ollen muo­tou­tu­van seu­raa­van­lai­sek­si: #

1. Kidu­te­taan las­ta fyysisesti.
2. Kidu­te­taan vai­moa fyysisesti.
3. Sur­ma­taan vaimo.
4. Sur­ma­taan lapsi.

Minus­ta on mie­len­kiin­tois­ta, että tämä toi­mii niin­kin, että jos samo­ja ainek­sia sekoit­ta­mal­la pyri­tään omal­ta kan­nal­ta­ni mah­dol­li­sim­man help­poon lop­pu­tu­lok­seen, se tapah­tuu yksin­ker­tai­ses­ti edel­lä ole­vaa jär­jes­tys­tä kään­tä­mäl­lä; sil­loin molem­mat uhrit sääs­ty­vät fyy­si­sel­tä kidu­tuk­sel­ta koko­naan ja vai­mo saa kans­sa­ni todis­taa lap­sen sur­maa­mis­ta, mikä on edel­lä käsit­te­le­mä­ni logii­kan perus­teel­la kan­nal­ta­ni parem­pi vaih­toeh­to kuin jos lap­si todis­taa äitin­sä sur­maa. #

Koko tämän makaa­be­rin poh­din­nan tar­koi­tus on seu­raa­va kysy­mys: jos minua on kidu­tet­tu edel­lä kuva­tul­la taval­la niin, että ruu­mii­ni on yhä kos­ke­ma­ton, mut­ta miel­tä­ni on run­not­tu niin pahoin kuin se yli­pään­sä on mah­dol­lis­ta, ja tämän jäl­keen minut yksin­ker­tai­ses­ti vapau­te­taan jat­ka­maan elä­mää­ni par­haak­si kat­so­mal­la­ni taval­la, onko minun sel­lai­ses­sa tilan­tees­sa yli­pään­sä mah­dol­lis­ta niin sano­tus­ti sel­viy­tyä koke­muk­ses­ta­ni? Onko inhi­mil­li­sen psyy­ken puit­teis­sa miten­kään mah­dol­lis­ta, että sen jäl­keen pys­tyi­sin elä­mään niin sano­tus­ti nor­maa­lin, psyyk­ki­ses­ti ter­veen ihmi­sen elä­män, tur­vau­tu­mat­ta uskon­toon tai mihin­kään muu­hun hok­kus­pok­kuk­seen? #

Jos­kus aiko­ja sit­ten tuli tele­vi­sios­ta hen­ki­lö­ku­va jos­tain nai­ses­ta, joka oli koke­nut lap­se­na mel­ko jär­kyt­tä­vää pahoin­pi­te­lyä, hyväk­si­käyt­töä ja ties mitä, ja vai­kut­ti minus­ta sii­hen näh­den aivan käsit­tä­mät­tö­män sel­vä­jär­ki­sel­tä, huo­li­mat­ta usko­vai­suu­des­taan. Minä ihai­len sel­lai­sia ihmi­siä, mut­ta en varauk­set­to­mas­ti, sil­lä uskon­to on aivan lii­an help­po sel­viy­ty­mis­rat­kai­su. Uskon­to on tyy­pil­li­ses­ti sisäi­ses­ti eheä koko­nai­suus, jos­sa täl­lai­nen, lähes­tul­koon mit­taa­ma­ton kär­si­mys on otet­tu huo­mioon. Minun uskonn­o­ton elä­män­kat­so­muk­se­ni ei tun­nu niin teke­vän, sil­lä ainut vas­taus, jon­ka voin edel­lä ole­vaan kysy­myk­seen antaa, tun­tuu ole­van: ei, se ei ole mah­dol­lis­ta. Sel­viy­ty­mi­nen ei ole minul­le mikään itsei­sar­vo, johon tulee pyr­kiä hin­nal­la mil­lä hyvän­sä. #

They say I’m trip­pin’, the way you got my who­le life flip­pin’
They say I’m losin’ it, just can’t seem to keep my grip, baby
We all cry when we feel pain, when love is gone we’­re not the same
It ain’t a ques­tion of brains #

Goldt­rix pre­sents Andrea Brown: “It’s Love (Trip­pin)” #

Kävin vuo­kraa­mas­sa Hell­bo­yn Makuu­nis­ta. Kat­soin. Oli ihan ok, itse asias­sa muis­tut­ti aika pal­jon X-Meniä pait­si puit­teil­taan (yli­luon­nol­li­sia san­ka­rei­ta ja kon­nia, jot­ka yrit­tä­vät hoi­taa hom­mi­aan nor­maa­li-ihmi­sil­tä salas­sa niin hyvin, kuin raken­nuk­sia romaut­te­le­via tou­hu­ja nyt on mah­dol­lis­ta salas­sa hoi­taa), myös laa­dul­taan, eli ei mikään lois­ta­va, mut­ta var­sin viih­dyt­tä­vä. #

Täs­sä oli siis­te­jä tyyp­pe­jä, niin kuin kel­lo­pe­li-Kroe­nen, jol­la oli minul­le ennen­kuu­lu­ma­ton kirur­gia­riip­pu­vuus, ja Hell­bo­yn tyt­tö­ka­ve­ri, Liz (Sel­ma Blair), joka oli elo­ku­van alku­puo­lel­la psy­kiat­ri­ses­sa sai­raa­las­sa pik­kui­sen pyro­ma­niaon­gel­man takia. Pala­va tyt­tö ja hel­ve­tin­tu­lis­ta tul­lut demo­ni ne yhteen sop­pii. #

 #

 #