Voih, miten säke­nöi­vä kau­no­tar tuo June Lock­hart (kuvas­sa) onkaan rat­sas­tus­pu­vus­sa! #

Tämä She-Wolf of Lon­don muis­tut­ti minua taas erit­täin osu­vas­ti yhdes­tä syys­tä, mik­si nämä van­hat kau­hue­lo­ku­vat minua vetä­vät puo­leen­sa, yhä vie­lä­kin, kuten jo pie­ne­nä. Näis­sä hir­viöi­tä ja nii­hin liit­ty­viä mui­ta, käsit­tä­mät­tö­miä ja hir­vit­tä­vän pelot­ta­via ilmiöi­tä vas­taan tais­tel­laan aivan jär­jet­tö­män mität­tö­mil­lä ja älyt­tö­män tehot­to­mil­la kei­noil­la kuten kukil­la, lam­puil­la, ris­teil­lä ja ties mil­lä. Lisäk­si ihmi­set suu­rim­mak­si osak­si vain sei­so­vat tum­put suo­ri­na ja jee­sus­te­le­vat, mitä ympä­ril­lä tapah­tuu sil­loin, kun pitäi­si toi­mia. #

Kun nuo­ri nai­nen pel­kää muut­tu­van­sa ihmis­su­dek­si, ei kukaan pidä vah­tia huo­nees­sa eikä ovia ja ikku­noi­ta tel­je­tä ulko­puo­lel­ta. Kun kau­pun­gis­sa liik­kuu vam­pyy­ri, ikku­nat jäte­tään auki ja uhrin avuk­si jäte­tään van­ha hoi­ta­ja­tar, vaik­ka talos­sa oli­si ris­ke­jä ja pelot­to­mia mie­hiä. Sanal­la sanoen kaik­ki, kaik­ki rat­kai­sut, joi­ta teh­dään, ovat niin käsit­tä­mät­tö­män vää­riä ja huo­no­ja, että ei ihme, että muis­tan pie­ne­nä ahdis­tu­nee­ni kovas­ti näis­tä. Näi­den kat­so­mi­nen on pie­nes­tä lap­ses­ta kuin kat­soi­si hir­vit­tä­vän vää­ris­ty­nyt­tä ver­sio­ta todel­li­suu­des­ta. #

Tai sit­ten vain poik­keuk­sel­li­sen osu­vaa, täs­mäl­lis­tä kuvaus­ta todel­li­suu­des­ta. Juu­ri näin minä nimit­täin koin tuol­loin todel­li­sen­kin elä­män. #

Kun pelot­ta­via asioi­ta tapah­tui, kun vaik­ka­pa van­hem­mat rii­te­li­vät, tun­tui, kuin maa­il­mas­sa oli­si minun lisäk­se­ni ollut vain mie­li­sai­rai­ta tai vajaa­mie­li­siä ihmi­siä. Oli kuin omat van­hem­pa­ni, ne aikui­set ihmi­set, jois­ta minun, lap­sen, oli­si pitä­nyt voi­da hakea tur­vaa, oli­si­vat­kin yhtäk­kiä näis­sä pai­na­jai­su­nen­omai­sis­sa tilan­teis­sa muut­tu­neet itseä­ni­kin lap­sel­li­sem­man lap­sen tavoin toi­mi­vik­si, aikui­sen nah­koi­hin pue­tuik­si näyt­te­li­jöik­si, jot­ka eivät tajua mis­tään mitään, puhu­vat, rii­te­le­vät aivan vää­ris­tä asiois­ta, eivät tee mitään oikein, eivät tee mitään minun pel­ko­ni hel­pot­ta­mi­sek­si, vaan kes­kit­ty­vät omaan sur­re­aa­li­seen näy­tel­mään­sä, täyn­nä huu­toa, itkua, ovien ja esi­nei­den pais­kon­taa. Ei ihme­kään, että opin hyvin pian hal­lit­se­maan itse oman kau­hu­ni, puris­ta­maan sen pois, mie­len ulko­puo­lel­le, nie­le­mään kyyneleet[alaviite]Onkohan Piik­ka­ri löy­tä­nyt vas­tauk­sen tähän pul­maan?[/alaviite] omin voi­min. #

En tie­dä, pitäi­si­kö sen havain­non, että meil­lä koto­na ole­vat rii­dat ja muut aikuis­ten las­ten­lei­kit eivät ole olleet miten­kään poik­keuk­sel­li­sia mää­räl­tään tai laa­dul­taan täs­sä maas­sa, olla niin­kään hel­pot­ta­va kuin pelot­ta­va aja­tus. Se nimit­täin voi tar­koit­taa sitä, että joka het­ki joka puo­lel­la tätä maa­ta lap­set jää­vät aikuis­ten infan­tii­lien pro­jek­tio­leik­kien jal­koi­hin, eikä yksi­kään aikui­nen ihmi­nen minun lisäk­se­ni sitä tun­nu tajua­van, sil­lä täs­tä ei puhu­ta mis­sään eikä kukaan tee mitään. Sehän puo­les­taan oma­na koke­muk­se­na­ni on taas suo­ra toi­sin­to juu­ri edel­lä kuvaa­mas­ta­ni lap­suu­den­ko­ke­muk­ses­ta­ni. #

Toi­saal­ta taas tämä havain­to voi tar­koit­taa sitä, että minus­sa on läh­tö­koh­tai­ses­ti ollut jotain vikaa, jotain sen syvyys­luo­kan herk­kyyt­tä ja heik­kout­ta, jon­ka vuok­si olen koke­nut, mitä olen koke­nut, niin voi­mak­kaas­ti ja hir­vit­tä­vän pelot­ta­va­na asia­na. Samal­la se voi mer­ki­tä sitä, että kos­ka koke­muk­se­ni ei ole niin­kään epä­oi­keu­den­mu­kai­nen ylei­sel­lä mit­ta­puul­la mitat­tu­na (kuten pahoin­pi­te­ly tai suo­ra­nai­nen lai­min­lyön­ti oli­si), sen seu­raus­ten kor­jaa­mi­seen eivät ylei­sem­min­kin epä­oi­keu­den­mu­kai­sik­si kat­sot­tu­jen koke­mus­ten kor­jaa­mi­seen vali­koi­tu­neet mene­tel­mät tehoa­kaan. #

Yksin, väsyt­tää. Ihan täs­sä vas­ti­kään tuli hie­man aiem­paa kon­kreet­ti­sem­pa­na mie­leen tun­ne sii­tä, että entä­pä sit­ten, kun minä nyt istun tuon tera­pian lop­puun, eikä mikään ole muut­tu­nut? Mitä sen jäl­keen? Jotain vuo­si­kausien yksi­lö­te­ra­pi­aa vie­lä sen pääl­le? Ja mik­si sii­tä­kään sit­ten oli­si mitään apua, jos ei täs­tä­kään, ja jos oli­si, ja täs­tä ryh­mä­te­ra­pias­ta ei, niin mik­si ihmees­sä minä nyt oli­sin täs­sä ryh­mä­te­ra­pias­sa? Voi­ko tera­peut­ti, jon­ka raha­kirs­tun pääl­lä poti­las istuu, tosis­saan näh­dä oikeas­ti sen, jos poti­las ei hyö­dy­kään tera­pias­ta? Eikö sii­nä, jos tera­pia onkin poti­laal­le yhtä tyh­jän kans­sa, ole tera­peu­tin koko oma minä­kä­si­tys, ammat­tiyl­peys ja elä­män­ta­pa kysee­na­lai­se­na? Tera­peut­ti­han on sil­loin hul­lum­pi kuin poti­las, jos kyke­nee tuos­ta vain ampu­maan itse­ään näin monin­ker­tai­ses­ti jal­kaan heit­tä­mäl­lä poti­laan ulos tera­pias­ta! #

Ja mitä se, että minä nyt poh­din tätä, tar­koit­taa? Ja mitä sen, mitä tämän poh­ti­mi­nen nyt tar­koit­taa, poh­ti­mi­nen hyö­dyt­tää, mil­lä taval­la se muka voi­si olla arvok­kaam­paa poh­din­taa kuin alku­pe­räi­nen poh­din­ta? Mitä ihmeel­lis­tä poh­din­nas­sa toi­seen tai kol­man­teen potens­siin muka oli­si, ette­kö te muut muka tee sitä niin kuin minä, ihan muu­ten­kin, ihan joka päi­vä? #

Minua ilah­dut­taa se, että Lor­din pro­ses­si ete­nee, että syk­syi­sen pro­ses­si on pääs­syt niin hyvin käyn­tiin, ja minul­la on ikä­vä Olen­toa ja danaa. Minä olen Lon­toon ihmis­susi ja minul­la on vain Marip­ha­sa lupi­na lumi­na. #

No nyt sitä saa, nyt sitä saa, mei­kä­kin sitä plus­saa. Vaik­ka sama se sil­le, kuu­lem­ma sitä yksi ihmi­nen saa niin vähän että on käy­tän­nös­sä yhtä tyh­jän kans­sa, mut­ta se etu täs­tä on että saa hyö­dyn­tää nii­tä tar­jouk­sia, joi­hin on oikeu­tet­tu vain täl­lä kor­til­la varus­te­tut VIP-asiak­kaat, kuten siis minä nyt. Me olem­me tei­tä mui­ta huo­no­ja parem­pia, eliit­tiä, valio­yk­si­löi­tä, meil­lä on kort­ti, teil­lä ei, MUHAHAHAHAAAA…!! #

Las­kua tämän mat­kas­sa ei tul­lu. En minä sen perään­kään kyl­lä aio soi­tel­la. #