marginaali

“Paavi pääsee sairaalasta”

#1059. Sunnuntai, 13. maaliskuuta 2005 klo 17.17.46, kirjoittanut Jani.

“Paa­vi Johan­nes Paa­va­li II pää­see pois sai­raa­las­ta myö­hem­min tänään ja palaa Vati­kaa­niin, ker­toi Vati­kaa­nin edus­ta­ja Joaquin Navar­ro-Valls.” #

Kes­ki­suo­ma­lai­nen #

Kyl­lä minus­ta tun­tuu, että paa­vi on tain­nut kuol­la jo ajat sit­ten, ja siel­lä joku näis­tä “Vati­kaa­nin edus­ta­jis­ta” aina tar­vit­taes­sa vetää paa­vin nutun ylleen ja paa­vi­naa­ma­rin pää­hän­sä ja käy välil­lä vähän hui­to­mas­sa ikku­nas­ta. #

“You think the pope was a litt­le kid he fan­ta­sized about being pope? Was he like 8 years old in his back yard going »the­re he is, the lea­der of all the cat­ho­lics.. the best pope ever! The pro­tes­tants are frigh­te­ned of this new pope..«” #

Jim Gaf­fi­gan #

 
•)) 9 kommenttia postaukselle “Paavi pääsee sairaalasta”. ↩
  1. #1371. Sunnuntai, 13. maaliskuuta 2005 klo 20.21.50, kirjoittanut Sami.
    Sami

    Sor­ry, mut­ta tämä ei lii­ty mihin­kään. Tah­don­pa vain ker­toa, että nyt se mui­ja sit­ten läh­ti. Tämä on paras päi­vä pit­kään aikaan, vaik­ka aamul­la vie­lä yri­tin hän­tä tai­vu­tel­la jää­mään. On se ihmi­sen mie­li kum­mal­li­nen, kun taker­ru­taan sel­lai­seen, jon­ka kans­sa ei ole ollut enää hyvä olla pit­kään aikaan. Jän­nä jut­tu, miten sitä voi­kaan olla rau­hal­li­nen täl­lai­sen sot­kun keskellä.

  2. #1372. Sunnuntai, 13. maaliskuuta 2005 klo 20.40.37, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Sami: Ikä­vä kuul­la… tai sit­ten ei, jos ker­ran on hyvä päi­vä. Mut­ta ettei vain tyy­ney­des­sä­si oli­si kyse sii­tä, että olet vain lei­kan­nut itse­si irti sii­tä, mitä tun­net? Se joh­taa juu­ri sii­hen yksi­näi­syy­teen, mihin viit­ta­sin. Tun­te­net tari­nan Mar­pas­ta?

  3. #1373. Sunnuntai, 13. maaliskuuta 2005 klo 20.52.00, kirjoittanut Kaura.
    Kaura

    Paa­vi, kuten me kaik­ki, halusi tul­la iso­na coo­lik­si bloggaajaksi.

  4. #1374. Sunnuntai, 13. maaliskuuta 2005 klo 20.56.36, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Ilmei­ses­ti nyt kan­nat­taa taas lukea päi­vi­tys­tah­ti­aan kiris­tä­nyt­tä PJP II:sta!

  5. #1375. Maanantai, 14. maaliskuuta 2005 klo 9.28.09, kirjoittanut Sami.
    Sami

    Jani: En tosi­aan­kaan tie­dä mitä minun olo­ti­las­sa on tulos­sa, mut­ta sii­tä tuli vain aivan mah­ta­va olo, kun antoi asian olla ja tie­dos­ti, että minä en tar­vit­se tuo­ta ihmis­tä ollak­se­ni onnel­li­nen. Olin ollut vain riip­pu­vai­nen hänes­tä kuin huu­mees­ta, vaik­ka kysei­ses­tä huu­mees­ta minul­le ei ole tul­lut hyvää oloa enää pit­kään aikaan. Nyt vaik­ka hän haluai­si tul­la takai­sin, niin tus­kin hän­tä huo­li­sin. Olen havain­nut, että meil­lä on niin vähän yhteis­tä ja koko ajan yhä vähemmän.

    Mitä tuo­hon tun­tees­ta irti­leik­kaa­mi­seen tulee, niin täl­lä het­kel­lä havait­sen tun­teet, mut­ta en ala raken­ta­maan niis­tä mitään lef­fo­ja pää­ni sisäl­lä. Ehkä se on osit­tain myös sitä, että nyt kun tie­dän miten asiat ovat, niin minun ei tar­vit­se enää pyö­rit­tää sel­lai­sia aja­tuk­sia ja toi­vei­ta pääs­sä­ni, että minun pitäi­si saa­da hänet takai­sin. Olen saa­vut­ta­nut tyyneyden.

    Eili­seen asti olin aja­tel­lut, että hän tulee vie­lä takai­sin. Mut­ta eilen asiat lok­sah­ti­vat koh­dal­leen, kun näin miten asiat todel­la ovat. Vie­lä tois­sa­päi­vä­nä olin pahas­ti tun­tei­den vie­mä­nä, mut­ta ei nekään niin pal­joa satut­ta­nut, kun yrit­ti huo­ma­ta sen, mitä minul­le tapah­tuu ja mik­si rea­goin asioi­hin niin kuin nii­hin rea­goin. Se vain ei ollut eri­tyi­sem­min kivaa, mut­ta mel­ko opet­ta­vais­ta kumminkin.

  6. #1376. Maanantai, 14. maaliskuuta 2005 klo 10.20.09, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Sami: Minä­kään en toi­voi­si paluu­ta omaan enti­seen Suh­tee­see­ni, mut­ta sil­ti­kään en edel­leen­kään kyke­ne ole­maan iloi­nen sen hajoa­mi­ses­ta, vaik­ka tun­nis­tin kuvai­le­ma­si riip­pu­vuu­den sii­nä­kin jo ajat sit­ten. Toi­von kui­ten­kin, että sinun hyvä mie­le­si jat­kuu, ja toi­vot­ta­vas­ti elä­mä­si läh­tee tämän joh­dos­ta parem­mil­le raiteille!

  7. #1377. Maanantai, 14. maaliskuuta 2005 klo 15.57.01, kirjoittanut Sami.
    Sami

    Nyt on pien­tä masen­nuk­sen ja toi­met­to­muu­den merk­kiä ole­mas­sa, mut­ta yri­tän miel­tää asian kuten Ant­ho­ny De Mel­lo, eli niin että masen­nus on minus­sa, eikä niin että minä oli­sin masentunut.

  8. #1378. Maanantai, 14. maaliskuuta 2005 klo 16.45.13, kirjoittanut Jani.
    Jani

    Sami: Minä itse ajat­te­len niin, että minä olen masen­nus. Se on siis osa minua. Ei toki ainut sen­tään, vaik­ka ehkä mer­kit­tä­vin, yksit­täi­nen, yleen­sä koko­nai­suu­dek­si käsi­tet­ty, pään­si­säis­ten asioi­den jouk­ko. Ei siis ole “minua”, joka “on masen­tu­nut”, eikä sen kum­mem­min niin­kään, että masen­nus on jokin minun itse­ni ulko­puo­lel­ta tule­va asia, joka “on minus­sa”, vaan masen­nus on minua, minä masennusta.

  9. #1379. Maanantai, 14. maaliskuuta 2005 klo 21.41.23, kirjoittanut Sami.
    Sami

    Jani: Noi­ta tun­tei­ta ja aja­tuk­sia pys­tyy tark­kai­le­maan. Se on aika mie­len­kiin­tois­ta. Sii­nä oppii itses­tään pal­jon. Esi­mer­kik­si sen, mikä lau­kai­see min­kä­lai­sen reak­tion ja mihin tun­ne­ti­laan se johtaa.

    Olen itse havain­nut totuu­den­mu­kai­sek­si tämän mys­ti­koi­den vil­je­le­män kuvion, jos­sa tei­dos­ta­mat­to­mas­sa tilas­sa ihmi­nen samais­tuu aja­tuk­siin­sa ja tun­teet ruok­ki­vat näi­tä aja­tuk­sia. Sil­loin ihmi­nen kärsii.

    Kun tie­dos­taa tun­teen tulon, niin sen pys­tyy joko taval­laan kat­kai­se­maan, jol­loin tun­ne kuo­lee pois. Tai sit­ten voi antaa tun­teen tul­la ihan kai­kel­la voi­mal­la, mut­ta ei ruo­ki sitä aja­tuk­sel­la, eikä ala pyö­rit­tä­mään mitään aja­tus­lef­fo­ja pääs­sään. On vain ja tun­tee. Sel­lai­seen tilaan olen pari ker­taa pääs­syt suun­nat­to­man surun ja kovan vihan­tun­teen kans­sa. Sii­nä suru ja viha muut­tu­vat nopeas­ti lähes orgas­ti­sek­si olok­si. Noh aina­kin läm­mök­si ja hyväk­si oloksi.

    Pari päi­vää sit­ten esi­mer­kik­si maka­sin sän­gys­sä, kun täm­möi­nen tun­ne jos­tain läh­ti tule­maan (ajat­te­lun tulok­se­na). Lope­tin ajat­te­lun ja kes­ki­tyin kehoo­ni. Tun­nus­te­lin hen­gi­tys­tä­ni, kuin­ka ilma täyt­ti keuh­kot ym. Annoin tun­teen kui­ten­kin koko ajan olla pääl­lä. Tun­tui ihan sil­tä, kuin keho­ni oli­si ollut super­lo­nia ja joten­kin tie­dos­tin jokai­sen koh­dan kehos­ta­ni. Sii­tä sai todel­la hyvän fiiliksen.

Tämän postauksen kommentointi on suljettu.