Päivää
#1069. Keskiviikko, 16. maaliskuuta 2005 klo 13.18.44, kirjoittanut Jani. 15
Apatiapäivää. Johtuu ehkä siitä, että mielessäni alkaa pikku hiljaa kirkastua se tulevaisuudenkuva, jossa terapia päättyy eikä mikään ole muuttunut. Onko sen loppuun käymisessä siinä tapauksessa mitään järkeä, että se vain pitää minut hengissä? Olisiko sen lopettamisestakaan mitään hyötyä, sillä jos ei tuosta ole minulle apua niin mistä sitten olisi? Onko minulla velvollisuutta jatkaa muiden ryhmäläisten vuoksi, sillä vaikka minä en terapiasta hyötyisikään, lopettamiseni vahingoittaisi luultavasti heidänkin prosessiaan? #
Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin, joka kaiken turhaa antaneena särkyi asfalttiin nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa että laiva saapuu ja sirpaleet pois kuljettaa
Hei,
miten paljon sulla sitten ois terapiaa jäljellä? Kurjaa jos et koe siitä hyötyväsi, mutta joskus muutos tulee niin hipihiljaa, ettei sitä edes huomaa, ennen kuin se on jo asettunut taloksi. Itselläni suurimmat muutokset on tulleet kolmen vuoden terapiassa viimeisen vuoden aikana.
Kaikkea hyvää,
syksyinen
syks.: Vuosi sitä kai olisi. Sitä toivoa minä olen koettanut elättää, että hiipisi. Mutta kun sitä toivoisi kuitenkin edes jotain pientä merkkiä jostain muutoksesta. Niin kuin vaikka, että uskaltaisi katsoa ihmisiä silmiin.
Hei,
allekirjoitan syksyisen sanat täysin. Itse taisin pari ensimmäistä vuotta tiedostamattani potkia terapiaa vastaan. Viime aikoina on tuntunut, että siitä sittenkin on minulle hyötyä.
Tiedän, miten pitkältä aika voi tuntua. Voimia.
Mikko: Mukava kuulla kokemuksistasi.
Kiitoksia teille molemmille kannustuksestanne. Se on minulle hyvin arvokasta! :)
Haluaisin siiteerata tähän pienen kohdan Antony De Mellonn puheista kootusta kirjasta Havahtuminen:
“Onko psykologia käytännöllisempää kuin hengellisyys? Mikään ei ole yhtä käytännöllistä kuin hengellisyys. Mitä psykologi parka voi tehdä? Hän voi vain vähentää paineita. Olen itse psykologi ja harjoitan psykoterapiaa ja kun minun on joskus valittava psykologian ja hengellisyyden välillä, joudun suureen sisäiseen ristiriitaan. Mahtaako kukaan täällä olevista ymmärtää sitä? Itseltänikin kului monta vuotta ennen kuin käsitin sen.
Selitän hieman. En ymmärtänyt asiaa moneen vuoteen ennen kuin äkkiä tajusin, että ihmisen on kärsittävä ihmissuhteissaan kylliksi, siihen asti, että he kadottavat kaikkia ihmissuhteitaan koskevat harhaluulonsa. Sellaisen pelkkä ajatteleminenkin on kauheaa. Heidän on kärsittävä ihmissuhteissaan kylliksi ennen kuin he heräävät ja sanovat “Olen saannut tarpeekseni! Täytyy olla jokin parempi tapa elää kuin toisissa ihmisissä kiinni riippuminen.” Entä miten toimin psykoterapeuttina? Ihmiset tulivat luokseni ihmissuhde- ja kommunikaatio-ongelmineen ja joskus saatoin auttaa heitä. Mutta toisinaan minusta ei valitettavasti ollut mitään apua, koska terapia piti ihmiset unessa. Ehkä heidän olisi pitänyt kärsiä hieman lisää. Ehkä heidän olisi pitänyt vajota pohjaan saakka ja sanoa: “Olen saanut kaikesta kyllikseni.” Vasta sitten kun on saanut sairaudesta tarpeekseen, siitä pääsee eroon. Useimmat ihmiset käyvät psykiatrien ja psykologien luona saadakseen lievitystä kipuihinsa. Toistan: saadakseen lievitystä, eivät päästäkseen eroon kärsimyksestään.”
Jotta ette sekoittaisi uskontoa hengellisyyteen, niin siteeraan pätkän samasta kirjasta:
“Hengellisyys, spiritualiteetti, tarkoittaa heräämistä, havahtumista. Useimmat ihmiset ovat unessa, vaikka eivät tiedä sitä. He syntyvät unessa, elävät unessa, menevät naimisiin unessa, siittävät lapsensa unessa, kuolevat unessa heräämättä koskaan. Heille ei koskaan valkene ihmiselämän kauneus ja suloisuus. Tiedättekö, että kaikki mystikot, katoliset, protestantit ja ei-kristityt, ovat uskontokunnasta riippumatta yksimielisiä yhdestä asiasta, siitä että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin. Vaikka kaikki näyttää olevan pelkkää sotkua, on kaikki silti hyvin. On murheellista, että useimmat ihmiset eivät koskaan näe kaiken olevan hyvin, koska he nukkuvat. He näkevät painajaisunta.”
Sami: Olen kirjailijan kanssa samaa mieltä siitä, että useimmat ihmiset elävät elämänsä unessa, mutta minusta tuntuu, että hän on käsittänyt asian ihan nurinkurisesti. Ei se uni ole painajaista, vaan se on utopinen lumemaailma, joka on vedetty silmien eteen, jotta ihminen ei näkisi todellisuuden hirvittävää, suorastaan painajaismaista luontoa (vrt. Matrix). Sen jälkeen, kun sitä on alkanut katsoa silmästä silmään, ei minun nähdäkseni kukaan voi aidosti haluta jatkaa elämistä ilman jonkin sortin itsepetosta siitä, minkälaisessa kusessa tässä tosiasiassa ollaan, kun täällä ollaan.
Toisin sanoen se, miten hirvittävää tässä maailmassa oleminen oikeasti on, on pakko sulkea tietoisuuden ulkopuolelle keinolla millä hyvänsä, oli se sitten tosiasioiden vääristely tai mielen tyhjentäminen ajatuksista. Rehellisyyttä ei ihmismieli kestä.
:) Sinua on mukava kannustaa.
syksyinen: Olipas hauskasti sanottu, tuo :D
Tosi lohduttavaa kaverit hei… Vuosi terapiaa kohta takana ja ainoa mitä on jäänyt käteen on “ei mulla ole elämää, terapia on siis turhaa”. Noh ei ehkä aivan, mutta melkein.
Elina: Tämä blogihan on vihoviimeinen paikka, josta mitään lohtua kannattaa etsiä. Paljonko sinulla on takana?
Myös Pikku Hiiri on pohdiskellut tätä omalla tahollaan. Ymmärrän myös ei-yhteisöllisyysnäkökulman, vaikka olet toki halutessasi tervetullut kommentoimaan myös tänne! :)
“If there is no point in living, then where is the point in killing yourself? Ehkä se on se pieni ero masentuneen ja masentumattoman mielen välillä. Tai sitten minä en vielä tajunnutkaan, elän utopiaunessa.”
Nämä kaikki nivoutuvat minun mielessäni toisiinsa siten, että juuri utopiaunesta herättyään ei nähdäkseni voi reagoida mitenkään muuten kuin masentumalla (pudotus on niin valtava, ja todellisuuden karmivan luonteen vuoksi on sen utopian itselleen alkujaan rakentanutkin). Ja ilman kokemusta syvän masennuksen tai muun vastaavan ilmiön aiheuttamasta psyykkisestä kivusta ei itsemurhaa todella pidäkään järkevänä vaihtoehtona; itsekään en aikoinani pitänyt.
Vaikka elämästä katoaisi mielekkyys, se ei tarkoita kaikkien tunteiden kuolemaa, vaan jäljelle jää silti kipu, joka on siinä vaiheessa ainut enää jäljellä oleva syy - the point of killing yourself.
Mystikot taas puhuvat, että kun herää unesta, niin kaikki on hyvin. Mikään ei voi loukata, mikään ei voi satuttaa, mitään ei tarvitse pelätä ym. Tunteita tulee ja menee, mutta niihin ei tarvitse samaistua.
Itse olen huomannut, että kaikki on yleensä aika hyvin, kun yrittää pysyä tässä hetkessä ja yrittää olla ajattelematta mitään. Sitä voi nauttia pienistäkin asioista ja vähemmän mielekkäästä tekemisestä. Tietysti ajattelijaminä on niin voimakas ja kiero, ettöä aina se keinot keksii särkeä tuon tiedostamisen tilan. En tiedä voiko sellaiseen päästä pysyvästi, mutta aina vain pitempiä aikoja tuntuu olevan mahdollista “olla läsnä”.
Tuossa kirjassa, jota jo aikaisemmin siteerasin, on hauskasti kerrottu hulluudesta:
“On niitä aikoja ja tilanteita, jolloin psykoterapia on suureksi avuksi, sillä jos ihminen on hulluuden rajoilla, menettämäisillään järkensä, hän on joko joutumassa psykoosiin tai tulossa mystikoksi. Mystikot ovat juuri mielipuolen vastakohtia. Yksi heräämisen merkki on, kun kyselette itseltänne: “olenko minä hullu vai ovatko kaikki muut hulluja?” Koko maailma on mieleton, pähkähulluja täynnä! Ainoa syy, miksi meitä ei lukita laitokseen on se, että meitä on niin paljon. Olemme siis hulluja. Elättelemme hulluja ajatuksia rakkaudesta, ihmissuhteista, onnesta, ilosta, kaikesta. Niin hulluja me olemme, että jos kaikki ovat jostakin asiasta yksimielisiä, se on varmasti väärin!”
Tuo on aika paljon juuri sitä, mitä minä tunnen nyt. Aina välillä vähemmän ja välillä enemmän. Silloin kun olen samaistumatta mieleen, niin aina on parempi olla. Ajatukset vain satuttavat jossain vaiheessa, jos alkaa liikaa kelaamaan (varsinkin tulevaa).
Sami: “Silloin kun olen samaistumatta mieleen, niin aina on parempi olla. Ajatukset vain satuttavat jossain vaiheessa, jos alkaa liikaa kelaamaan (varsinkin tulevaa).”
Tuota juuri tarkoitan: ajatukset todellisuudesta satuttavat liikaa, joten ne täytyy sammuttaa, sulkea pois. Minä en haluaisi paeta todellisuutta vaan olla ja elää siinä, mutta se on liian tuskallista.
Juu, mutta kun ne ajatukset eivät ole todellisuutta. Ne on unta, mielikuvitusta, tiedostamattomuutta, tai millä nimellä niitä nyt sitten haluaakin kutsua. Ajatuksilla luot vain itse ongelmia, joita sinulla ei oikeasti ole.
Sami: Eivät olekaan todellisuutta, mutta niillä sitä kuitenkin jäsennetään. Se, mitä nimitämme “pyörän pyörimiseksi” ei muutu siitä, nimitämmekö sitä siten vai emme. Jos pyörän pyöriminen on ongelmani, ei se lakkaa pyörimästä sillä, että kieltäydyn ajattelemasta sitä. Kärjistäen: jos makaan teilipyörässä, ongelmani ei ole se, että ajattelen, että “tässä minä nyt makaan, teilipyörässä”, vaan se, että minä makaan siinä teilipyörässä. Jos huudan, en tee sitä siksi, että ajattelen olevani siinä, vaan siksi, että se on tuskallista.