Mel­kein jo mei­na­sin valeh­del­la (irkis­sä jo ehdin­kin niin teh­dä), että näin vii­me yönä ensim­mäis­tä ker­taa unta tera­pian alka­mi­sen jäl­keen siel­lä ole­mi­ses­ta. Eihän se nimit­täin ollut ensim­mäi­nen ker­ta. Mut­ta täs­sä oli muu­ta­mia mie­len­kiin­toi­sia jut­tu­ja. #

Ensin­nä­kin kaik­ki, minä­kin ja tera­peut­ti (joka puhuu, tai sanoo yleen­sä vähi­ten), puhui­vat vapau­tu­nees­ti ja oikei­ta asioi­ta, siis tun­te­muk­si­aan, mikä toi­saal­ta oli tie­tys­ti hyvin hel­pot­ta­vaa, mut­ta samal­la tun­sin ja näin, että tera­peut­ti pel­kä­si kos­ka näki tilan­teen tai tun­teit­te­ni lui­su­van käsis­tään, siis hal­lin­nas­taan. #

Toi­sek­seen olim­me vaih­ta­neet paik­ko­ja. Tämä tun­tuu aika tär­keäl­tä ja mer­ki­tyk­sel­li­sel­tä jutul­ta, sil­lä täl­lais­ta unta on ryh­mäs­sä näh­ty aiem­min­kin. Kysees­sä voi olla jopa joku pro­ses­sin osan tyy­pil­li­nen ver­taus­ku­va. Käsit­tääk­se­ni en aina­kaan aluk­si istu­nut tera­peu­tin pai­kal­la vaan vie­rei­sel­lä (joka todel­li­suu­des­sa on tyh­jä), mut­ta voi olla, että lop­pu­puo­lel­la istuin (en muis­ta ihan tark­kaan). #