Ulkorintamalinja
#1119. Torstai, 14. huhtikuuta 2005 klo 13.37.33, kirjoittanut Jani. 5
Tytöt, on aika haukotella ja näyttää tylsistyneeltä, kun ei tiedä, mistä puhutaan, ja ehkä on vähän kateellinen olokin: nyt tulee armeijajuttuja. #
“Yhdysvaltain Bagdadin lähistölle sijoitettu komppania joutui viime marraskuussa useiden väijytysten ja tuli-iskujen kohteeksi. Omat kaatuneet ja väkivallan alituinen uhka ovat pakottaneet sotilaat pitämään kaikkia paikallisia asukkaita tappamista suunnittelevina vihollisina. FRONTLINE seurasi kuukauden ajan komppanian historian vaarallisinta vaihetta.” #
Jostain syystä Ulkolinjan arkistosivuilta löytyy vain edellisen ja ensi viikon ohjelmat (“Bagdad - on air” ja “Sotilaan sydän”), muttei tämän esittelyä. Nimeämislogiikan perusteella voi kyllä veikata sen tulevaa osoitetta. Ohjelmalla on kyllä omakin, englanninkielinen kotisivunsa PBS:n saitilla. #
Katsoin tuon eilen (parhaillaan menossa on sen uusinta), ja jos jätän sen iljettävän yksipuolisuuden (jonka kuvausryhmä tosin itsekin myönsi) huomiotta, jäi jäljelle mielenkiintoista aineistoa, jonka avulla vertailin käsityksiäni USA:n sotilaista käsityksiini suomalaisista sotilaista. #
Ensinnäkin tuo vahvisti sen järkyttävävän epäilyksen, joka minulla on ollut jenkkisotilaiden suhtautumisesta työhönsä: sitä tosiaan, mitä ilmeisimmin pidetään työnä ihan siinä, missä mitä tahansa muutakin, leipuria tai opettajaa. Eivätkä nämä tyypit näyttäneet minusta ollenkaan siltä, että tämä olisi minkään rajun koulutuksen tuloksena syntynyt ehdollistuma. Päin vastoin, heidän viattomuutensa tuntui pursuavan ihan oikeasta, luontaisesta uskosta siihen, että näin se on. Tiedän ainakin erään, joka moisesta typeryydestä ei luultavasti hämmästy lainkaan… #
Toinen, mikä tavallaan liittyy edelliseen, oli sotilaan kuoleman aiheuttama reaktio: sitä käsiteltiin kuin missä tahansa toimistopalaverissa. “Pomo” (vanhempi esimies) tirautti silmäkulmastaan kyyneleen ja kehotti “työntekijöitään” puhumaan asiasta, itkemään ja niin päin pois. #
Tekisi mieleni huutaa, että HALOO! ja rähjätä siitä, että mihinkä tässä oikein, äijät, kuvittelette tulleenne? Tämä voi tulla yllätyksenä, mutta sodassa kuolee ihmisiä. #
Olen kuitenkin valmis suhtautumaan ennakkoluulottomasti, ja ajattelemaan, että myös Yhdysvaltain armeijassa on eri komppanioiden välillä isojakin eroja. Tämä kaupunkisissisotapoppoo on luultavasti ihan eri maata kuin jotkut hyökkäyssotajoukot. Ainakin kuvittelisin, että jos silloin, kun kranaatit ja raketit paukkuvat ympärillä ja luodit viheltävät ilmassa (vai oliko se toisin päin), ruvetaan jokaisen kaatuneen vuoksi pitämään pahanolonpalavereita, amerikkalaiset sotajoukot eivät koskaan olisi päässeet esimerkiksi Bagdadiin saakka. #
Enkä minä nyt tällä tarkoita sitä, että se itkuntihruttelu tuollaisessa tilanteessa olisi pahasta ja halveksuttavaa, vaan vain sitä, että ainakin se, mitä minä Suomen armeijassa opin, oli se, että se on. Eli, että ainakin Suomen armeijassa on perinteisesti rusennettu itkemisen kaltaiset “heikkoudenosoitukset” piiloon. Nähtävästi USA:n armeijassa, ainakin kaupunkisotajoukoissa tilanne on päinvastainen, ja se voi niissä jopa toimiakin. #
Minulla ei tietenkään juurikaan ole tietoa suomalaisten ammattisotilaiden koulutuksesta tämän suhteen, vaan kokemukseni ovat rauhanajan asevelvollisen koulutuksessa syntyneitä. Mistäpä minä tietäisin, vaikka jossain Maasotakoulussa pidettäisiinkin yhteisiä halituokioita aina, kun koulutus tuntuu rankalta. #
Toinen tekijä, joka tässä voi vaikuttaa, on aika. Käsitykseni suomalaisista sotilaista aktiivipalveluksessa perustuvat kuvauksiin Suomen sodista, ja niistä nyt on aikaa. Itse asiassa kuvaukset amerikkalaissotilaista samoilta ajoilta (esimerkiksi Taistelutoverit) antavat kuvan, joka vastaa paljon enemmän käsitystäni suomalaissotilaista. #
“Kaikilla heillä oli hämärä, hitaasti tajunnan taakse piiloutuva tietoisuus siitä, ettei Riitaojan pelko ollut mitenkään yksinäinen ilmiö, vaan että se pikemminkin oli vain näkynyt poikkeuksellisen selvästi.” #
Pitääkö tämä juuri erikseen mainita?, s. 64 #
Hmm, ajattelin tuossa vuosi sitten että mitä jos menisinki armeijaan! mutta kaikki tuttavat ja läheiset nauro niin räkäsesti että ajattelin että eikai se loppujen lopuksi olis voinu päättyä ku katastrofiin, sillä pidän omat aivot oman johdatteluni alaisena mieluiten.
Hmm. ja tästä jutusta päätellen - voisiko olla myös niin, että huolimatta amerikan omista tiettyjen paikkojen levottomuuksista johtumatta suurin osa niistä tyypeistä kuvittelevat jollain tasolla olevansa kuolemattomia, ainakin kaikki mikä amerikasta ulos sylkiää, indigoi juuri tätä(mun mielestä ainaski) ja toisekseen, mikäänhän maailmassa ei ole niin järkyttävän hirvittävän kamalaa kun toisen rehellisen, kunnollisen ja upean amerikkalaisen kuolema! KA! BEHOLD! eihän meillä muilla kansoilla ole mitään sijaa siinä suremisessa.