Niin kau­an, kuin kyke­nen muis­ta­maan, olen halun­nut sitä. Sen punais­ta, kiin­te­ää peh­meyt­tä. Sen ryp­pyi­sää pin­taa, sen sisäs­tä pur­sui­le­via nes­tei­tä. Se on lihaa. #

Raa­kaa lihaa. #

Muis­te­len nii­tä ker­to­ja, kun lap­se­na sain syö­dä jau­he­li­haa suo­raan kau­pan kää­re­pa­pe­ris­ta, pel­kän Aro­ma­tin kans­sa. Kau­pas­sa kat­son liha­tis­kin vali­koi­mia himoi­ten, kai­ke­ti­kin eri tavoin kuin muut, jot­ka himoit­se­vat sitä, mil­tä mais­tui­si kyp­sen­net­ty­nä se sama liha, jon­ka minä haluai­sin ahmia sel­lai­se­naan. #

Kun näen Ava­ras­sa luon­nos­sa, kuin­ka lei­jo­na upot­taa ham­paan­sa vas­ta tap­pa­man­sa gasel­lin auki revi­tyn nahan alta pal­jas­tu­nee­seen lihaan, tun­nen himoa, kateut­ta. #

Kun lihan kui­vat­ta­ja on jät­tä­nyt pak­sun koh­dan viil­te­le­mät­tä, minä saan naut­tia kui­vu­mat­ta jää­neen, iha­nas­ti puner­ta­van kes­kio­san. #