Nykyi­sin sitä pitää eläi­miä näh­däk­seen mat­kus­taa isoon kau­pun­kiin: kävin eilen Jan­nen ja Hei­din kans­sa Kor­kea­saa­res­sa. Otin kuvia. #

En muis­ta, olen­ko jos­kus näh­nyt Ranual­la kar­hu­ja, mut­ta nyt sit­ten aina­kin olen näh­nyt nii­tä­kin elä­vi­nä. Myös tii­ke­rin näke­mi­nen oli ilman muu­ta elä­mys, var­sin­kin, kun pää­sim­me sat­tu­mal­ta vähän lii­an lähel­le: joku oli unoh­ta­nut por­tin auki (klas­sik­ko) ja eksyim­me alu­eel­le, joka ei ollut oikeas­ti ylei­söl­le tar­koi­tet­tu­kaan. Tii­ke­rin ja mei­dän välis­sä oli toki sen­tään vie­lä yksi kal­te­ri­sei­nä. #

Ehdo­ton suo­sik­ki­ni oli kui­ten­kin ihan tois­ta kalii­be­ria kuin nämä eläi­met: nor­su­hii­ri. #

Kor­kea­saa­ren sivut ovat kyl­lä aika sur­keat juu­ri sil­tä osin, mis­sä nii­den minun mie­les­tä­ni pitäi­si lois­taa: joka eläi­mes­tä pitäi­si olla vähin­tään yksi kuva nimen kans­sa, niin että lajit voi­si tun­nis­taa näin jäl­ki­kä­teen­kin - mie­luum­min vie­lä koko­nai­nen esit­te­ly tai vähin­tään­kin se sama, mitä häk­kien vie­ris­sä, kyl­teis­sä lukee (vaik­ka nii­den­kin sisäl­tö oli aika vaih­te­le­vaa). Kame­ran tilaa ja akkua sääs­tääk­se­ni en ruven­nut otta­maan kuvia kyl­teis­tä (eikä niil­le tilaa oli­si riit­tä­nyt­kään) ja näin ollen en vie­lä­kään osaa nime­tä osaa näke­mis­tä­ni lajeis­ta. #

Eihän van­git­tu­jen luon­no­ne­läin­ten näke­mi­nen tie­ten­kään kovin muka­val­ta tun­nu, vaik­ka sii­nä­kin on vaih­te­lua: joten­kin visen­tin kal­tai­set otuk­set eivät minus­ta tun­nu mitään syö­mis­tä ja pas­kan­ta­mis­ta kum­mem­pia virik­kei­tä eri­tyi­ses­ti kai­paa­van­kaan, kun taas häkis­sä nököt­tä­vis­tä lin­nuis­ta ei voi olla ajat­te­le­mat­ta, että ne tar­vit­si­si­vat val­ta­van pal­jon enem­män tilaa ja ava­raa tai­vas­ta kuin mitä isoin­kaan eläin­tar­ha mis­sään pys­tyy tar­joa­maan. Kis­sae­läi­met oli­vat läm­pi­mäl­lä (vaik­ka­kin vain suo­ma­lai­sit­tain läm­pi­mäl­lä, eli ete­lä­maa­lai­sit­tain vil­poi­sel­la) ilmal­la luon­teel­leen omi­nai­ses­ti lähin­nä nuk­ku­mis­puu­his­sa ret­kot­taen toi­nen tois­taan ren­nom­man näköi­si­nä luo­lis­saan, mut­ta voin kyl­lä kuvi­tel­la, että ilman vii­le­tes­sä riit­tä­väs­ti nekin tar­vit­si­si­vat pal­jon enem­män tilaa voi­dak­seen elää luon­teen­sa mukai­ses­ti. #

Kos­ka Kor­kea­saa­ren bus­sit kul­ke­vat har­vak­sel­taan, menim­me ja tulim­me osan mat­kas­ta kävel­len, ja voin kyl­lä olla tyy­ty­väi­nen fyy­si­seen kun­too­ni: puo­li vuot­ta sit­ten oli­sin kuol­lut sil­lä mat­kal­la kuusi ker­taa. Nyt se vain vähän hen­gäs­tyt­ti ja sat­tui sel­kään (mikä on kai joku suku­vi­ka; mei­dän ei kos­kaan oli­si pitä­nyt las­keu­tua puis­ta eikä var­sin­kaan nous­ta käve­le­mään kah­del­la jalal­la), mut­tei aiheut­ta­nut lähel­le­kään mitään täy­del­lis­tä fyy­sis­tä uupu­mus­ta. #

Var­sin tyy­ty­väi­nen olin myös yllä­pi­toon: ahdoin itse­ni pit­käs­tä aikaa taas ihan täy­teen ruo­kaa kun Hei­di kok­ka­si tajut­to­man hyvät sapus­kat. Sanoin Jan­nel­le­kin, että jos minul­le joku tuol­lai­sia ruo­kia oli­si lait­ta­mas­sa, lihoi­sin muo­dot­to­mak­si. Niin­pä onkin hyvä, ettei ole. (Niin­kuin Repo­lai­sen Mik­ko sanoi ket­tu­kar­keis­ta: “nämä­hän ovat nii­tä saa­ta­nan paho­ja kark­ke­ja!”) #