Vaik­ka mark­ki­na-arvo­teo­ria minus­ta muu­toin tur­ha onkin, olen tun­nis­ta­vi­na­ni joi­tain sen taus­tal­la osit­tain vai­kut­ta­via tun­ne-elä­män ilmiöi­tä. #

Var­sin­kin ATM:ksi itse­ään titu­lee­raa­vat tun­tu­vat vies­tit­tä­vän vah­vas­ti, että tämän hei­dän tote­na pitä­män­sä ase­tel­ma on traa­gi­nen sik­si, että he ovat oikeas­taan ihan kun­non mie­hiä, oikeas­taan tosi kilt­te­jä, ja sil­ti, ellei perä­ti sen takia jää­vät ilman nais­ta sii­nä, mis­sä YTM:inä pitä­män­sä tyy­pit ovat kunn­ot­to­mia renttuja.Ainakin Panun näke­mys on, että tol­ku­ton sur­kea alko­ho­lis­ti­rent­tunai­nen on ATN, ei YTN. Ongel­ma ei siis ole sii­nä, että­kö heis­sä oli­si jotain vikaa, vaan ATM:yys yhdis­tää hei­dät jon­kin tun­te­mat­to­mak­si jää­vän teki­jän kaut­ta sel­lai­seen jouk­koon, jon­ka jäsen­ten ATM:yydelle ken­ties onkin jokin ilmei­nen syy (kuten vaik­ka­pa kar­mi­va fyy­si­nen rujous).Tämä puo­les­taan joh­taa surul­li­sim­mas­sa tapauk­ses­sa sii­hen, että kun sitä teki­jää ei ole, se kek­si­tään, eli ale­taan vaik­ka­pa usko­tel­la itsel­le, että “minä olen hir­vit­tä­vän ruma”, jot­ta teo­ria pysyi­si ehjä­nä. #

Se ATM:yydestä. Tämä aja­tus sii­tä, että “olen niin kilt­ti ja hyvä kuin voin, ja sil­ti jään yksin” on se, min­kä minä tun­nis­tan omak­se­ni nime­no­maan oidi­paa­li­vai­hees­ta­ni. #

Oidi­pus­komplek­si­ni on luul­ta­vas­ti jää­nyt rat­kai­se­mat­ta, kos­ka ase­tel­ma koto­na oli sen osal­ta juu­ri kuva­tul­la taval­la häm­men­tä­vä: koto­na oli hyvin sel­vät säve­let sen suh­teen, mil­lai­nen tulee olla ja miten tulee käyt­täy­tyä ollak­seen kilt­ti ja hyvä lap­si, mut­ta samal­la se sään­nös­tö oli jyr­käs­ti ris­ti­rii­das­sa sen kans­sa, mil­lai­nen isä oli. Näin ollen lap­sen­mie­le­ni koki tilan­teen siten, että minul­le anne­taan vää­rää tie­toa tai mikä vie­lä pahem­paa, minul­ta pan­ta­taan tietoa[alaviite]Minulle on jää­nyt jär­kyt­tä­vän yli­mie­li­se­nä tokai­su­na mie­leen “ymmär­rät sit­ten, kun kas­vat isok­si” (klas­si­nen Ad homi­nem -esi­merk­ki). Sii­nä kitey­ty­vät syyt, joi­den vuok­si ryh­dyin Pro­met­heuk­sek­si.[/alaviite] sii­tä, mil­lai­nen minun pitäi­si olla, jot­ta voi­sin edes yrit­tää kil­pail­la äidis­tä isän kans­sa. #

Kil­pai­lun mah­dot­to­muus ja sii­tä joh­tu­va komplek­sin rat­kai­se­mat­to­muus tar­koit­ti käy­tän­nös­sä myös sitä, etten kos­kaan samais­tu­nut isää­ni (niin kuin ilmei­ses­ti pojan kuu­lui­si teh­dä sii­nä vai­hees­sa, kun huo­maa häviä­vän­sä kil­pai­lun), eikä se toi­saal­ta ehkä oli­si ollut mah­dol­lis­ta sik­si­kään, että minul­le ei oltu annet­tu min­kään­lais­ta hänen toi­min­tan­sa hyvyy­den arvioin­tiin mie­lek­kääs­ti sovel­tu­vaa asteik­koa. Itse asias­sa esi­mer­kik­si äidin ja isän väli­nen rii­te­ly tun­tui ole­van suo­ras­taan päin­vas­tais­ta kai­kel­le sil­le, mitä minul­le oli ope­tet­tu kilt­tey­des­tä ja hyvyy­des­tä. Eipä ihme­kään, että olin häm­men­ty­nyt, ja ryh­dyin omaan hil­jai­seen kapi­naa­ni, eli etsi­mään ‘todel­lis­ta’ hyvää ja oike­aa, jota minul­le ei koto­na näh­däk­se­ni suos­tut­tu anta­maan. #

Kuvi­tel­kaa tämän tilan­teen pie­nes­sä lap­ses­sa aiheut­ta­ma epä­rei­luu­den, nöy­ryy­tet­tyy­den ja ulko­puo­li­suu­den tun­ne: ei mitään mah­dol­li­suut­ta kas­vaa isok­si, kos­ka jään vail­le sii­hen vaa­dit­tua apua niil­tä ihmi­sil­tä, joi­den armoil­la olen. Eipä ihme­kään, että jo sii­nä tilan­tees­sa olen masen­tu­nut ja pää­ty­nyt aja­tuk­siin kuten “kun­pa mitään ei oli­si ole­mas­sa” (ainut loo­gi­nen rat­kai­su, johon pää­dyin poh­ties­sa­ni rat­kai­sua, joka sääs­täi­si muut tus­kal­ta, jota minun kuo­le­ma­ni aiheut­tai­si). #

Se voi joh­tua vain oman komplek­si­ni rat­kai­se­mat­to­muu­des­ta, mut­ta myös tämä on nii­tä asioi­ta, jot­ka saa­vat minut ihmet­te­le­mään sitä, mikä ilmei­ses­ti käsi­te­tään nor­maa­lik­si: kuin­ka kum­mas­sa lap­si voi­si hyväk­syä sen, ettei voi saa­da halua­maan­sa van­hem­paa omak­seen? Entä, jos sat­tu­mal­ta käy­kin niin, että lap­si saa­kin halua­man­sa van­hem­man koko­naan itsel­leen vaik­ka­pa eron tai kuo­le­man­ta­pauk­sen kaut­ta? Jäl­kim­mäi­nen aiheut­taa­nee aina­kin mas­sii­vis­ta syyl­li­syyt­tä ja edel­li­nen­kin luul­ta­vas­ti kuor­mit­taa lap­sen aivan yli­voi­mai­sel­la vas­tuul­la, kun lap­si huo­maa ole­van­sa van­hem­pi­aan vah­vem­pi - siis samal­la taval­la, kuin voi­sin kuvi­tel­la ahdis­tu­van sel­lai­sen lap­sen, joka on van­hem­pi­aan vah­vem­pi, eli joka saa kai­ken tah­to­man­sa perik­si joko riit­tä­väl­lä kiti­näl­lä, huu­ta­mi­sel­la tai häi­ri­köin­nil­lä, tai suoraan.Tosiasiassa sill­loin on tie­tys­ti kyse van­hem­pien heik­kou­des­ta eikä lap­sen yli-inhi­mil­li­sis­tä voi­mis­ta, mut­ta lap­sen maa­il­ma on toi­sen­lai­nen. #

Elekt­ra­komplek­sia minun on myös aina ollut vähän vai­kea ymmär­tää, sil­lä minä olet­tai­sin, että myös tyt­tö­lap­si haluai­si yksi­noi­keu­den nime­no­maan äitiin­sä eikä isään­sä. Se sopi­si myös sii­hen kuvioo­ni, että tyt­tö­lap­sen rat­kai­se­mat­to­mas­ta komplek­sis­ta syn­ty­vil­le huo­nom­muu­den­tun­teil­le on ole­mas­sa, val­mis, suku­puo­li­nen kult­tuu­ri­mal­li, johon monet vajoa­vat: “äiti valit­si isän, kos­ka isä on mies ja minä olen vain nai­nen”. #