Oidipuskompleksi
#1210. Torstai, 26. toukokuuta 2005 klo 18.13.40, kirjoittanut Jani. 0
Vaikka markkina-arvoteoria minusta muutoin turha onkin, olen tunnistavinani joitain sen taustalla osittain vaikuttavia tunne-elämän ilmiöitä. #
Varsinkin ATM:ksi itseään tituleeraavat tuntuvat viestittävän vahvasti, että tämän heidän totena pitämänsä asetelma on traaginen siksi, että he ovat oikeastaan ihan kunnon miehiä, oikeastaan tosi kilttejä, ja silti, ellei peräti sen takia jäävät ilman naista siinä, missä YTM:inä pitämänsä tyypit ovat kunnottomia renttuja.Ainakin Panun näkemys on, että tolkuton surkea alkoholistirenttunainen on ATN, ei YTN. Ongelma ei siis ole siinä, ettäkö heissä olisi jotain vikaa, vaan ATM:yys yhdistää heidät jonkin tuntemattomaksi jäävän tekijän kautta sellaiseen joukkoon, jonka jäsenten ATM:yydelle kenties onkin jokin ilmeinen syy (kuten vaikkapa karmiva fyysinen rujous).Tämä puolestaan johtaa surullisimmassa tapauksessa siihen, että kun sitä tekijää ei ole, se keksitään, eli aletaan vaikkapa uskotella itselle, että “minä olen hirvittävän ruma”, jotta teoria pysyisi ehjänä. #
Se ATM:yydestä. Tämä ajatus siitä, että “olen niin kiltti ja hyvä kuin voin, ja silti jään yksin” on se, minkä minä tunnistan omakseni nimenomaan oidipaalivaiheestani. #
Oidipuskompleksini on luultavasti jäänyt ratkaisematta, koska asetelma kotona oli sen osalta juuri kuvatulla tavalla hämmentävä: kotona oli hyvin selvät sävelet sen suhteen, millainen tulee olla ja miten tulee käyttäytyä ollakseen kiltti ja hyvä lapsi, mutta samalla se säännöstö oli jyrkästi ristiriidassa sen kanssa, millainen isä oli. Näin ollen lapsenmieleni koki tilanteen siten, että minulle annetaan väärää tietoa tai mikä vielä pahempaa, minulta pantataan tietoa[alaviite]Minulle on jäänyt järkyttävän ylimielisenä tokaisuna mieleen “ymmärrät sitten, kun kasvat isoksi” (klassinen Ad hominem -esimerkki). Siinä kiteytyvät syyt, joiden vuoksi ryhdyin Prometheukseksi.[/alaviite] siitä, millainen minun pitäisi olla, jotta voisin edes yrittää kilpailla äidistä isän kanssa. #
Kilpailun mahdottomuus ja siitä johtuva kompleksin ratkaisemattomuus tarkoitti käytännössä myös sitä, etten koskaan samaistunut isääni (niin kuin ilmeisesti pojan kuuluisi tehdä siinä vaiheessa, kun huomaa häviävänsä kilpailun), eikä se toisaalta ehkä olisi ollut mahdollista siksikään, että minulle ei oltu annettu minkäänlaista hänen toimintansa hyvyyden arviointiin mielekkäästi soveltuvaa asteikkoa. Itse asiassa esimerkiksi äidin ja isän välinen riitely tuntui olevan suorastaan päinvastaista kaikelle sille, mitä minulle oli opetettu kiltteydestä ja hyvyydestä. Eipä ihmekään, että olin hämmentynyt, ja ryhdyin omaan hiljaiseen kapinaani, eli etsimään ‘todellista’ hyvää ja oikeaa, jota minulle ei kotona nähdäkseni suostuttu antamaan. #
Kuvitelkaa tämän tilanteen pienessä lapsessa aiheuttama epäreiluuden, nöyryytettyyden ja ulkopuolisuuden tunne: ei mitään mahdollisuutta kasvaa isoksi, koska jään vaille siihen vaadittua apua niiltä ihmisiltä, joiden armoilla olen. Eipä ihmekään, että jo siinä tilanteessa olen masentunut ja päätynyt ajatuksiin kuten “kunpa mitään ei olisi olemassa” (ainut looginen ratkaisu, johon päädyin pohtiessani ratkaisua, joka säästäisi muut tuskalta, jota minun kuolemani aiheuttaisi). #
Se voi johtua vain oman kompleksini ratkaisemattomuudesta, mutta myös tämä on niitä asioita, jotka saavat minut ihmettelemään sitä, mikä ilmeisesti käsitetään normaaliksi: kuinka kummassa lapsi voisi hyväksyä sen, ettei voi saada haluamaansa vanhempaa omakseen? Entä, jos sattumalta käykin niin, että lapsi saakin haluamansa vanhemman kokonaan itselleen vaikkapa eron tai kuolemantapauksen kautta? Jälkimmäinen aiheuttaanee ainakin massiivista syyllisyyttä ja edellinenkin luultavasti kuormittaa lapsen aivan ylivoimaisella vastuulla, kun lapsi huomaa olevansa vanhempiaan vahvempi - siis samalla tavalla, kuin voisin kuvitella ahdistuvan sellaisen lapsen, joka on vanhempiaan vahvempi, eli joka saa kaiken tahtomansa periksi joko riittävällä kitinällä, huutamisella tai häiriköinnillä, tai suoraan.Tosiasiassa sillloin on tietysti kyse vanhempien heikkoudesta eikä lapsen yli-inhimillisistä voimista, mutta lapsen maailma on toisenlainen. #
Elektrakompleksia minun on myös aina ollut vähän vaikea ymmärtää, sillä minä olettaisin, että myös tyttölapsi haluaisi yksinoikeuden nimenomaan äitiinsä eikä isäänsä. Se sopisi myös siihen kuviooni, että tyttölapsen ratkaisemattomasta kompleksista syntyville huonommuudentunteille on olemassa, valmis, sukupuolinen kulttuurimalli, johon monet vajoavat: “äiti valitsi isän, koska isä on mies ja minä olen vain nainen”. #