Allao­le­vien kal­tai­set teks­tit ovat minun eska­pis­mia­ni: elä­mä­ni anti-zen-aspek­ti syn­tyy sii­tä, että minä pake­nen ahdis­tus­ta­ni aja­tuk­siin sen sijaan, että ne aja­tuk­set syn­nyt­täi­si­vät ahdis­tuk­se­ni. Aamus­ta asti, heti herät­tyä­ni minä alan ajat­te­le­maan lähes pakon­omai­ses­ti, tart­tuen epä­toi­voi­ses­ti kiin­ni ensim­mäi­siin pää­hä­ni tule­viin aja­tuk­siin ja seu­ra­ten nii­tä, jot­ten jäi­si kah­den ahdis­tuk­se­ni kans­sa ja sitä myö­ten niil­le sijoil­le­ni, vuo­tee­see­ni. #

Kyl­läs­tyin ensim­mäi­sek­si puu­roon. Vaih­doin sen Muh­ku-säm­py­löi­hin ja salaat­tiin, mut­ta muu­toin ruo­ka­va­lio mais­tuu yhä samal­ta kuin nel­jä kuu­kaut­ta sit­ten. Jos mie­lee­ni juo­lah­taa, että voi­si­han sitä jotain muu­ta­kin syö­dä, tar­vit­see vain kysyä itsel­tään, että “jaa, esi­mer­kik­si mitä?” ja johan menee sisäi­sel­lä äänel­lä jau­hot suu­hun. Aja­tus mis­tään ruu­as­ta ei herä­tä min­kään­lai­sia into­hi­mo­ja, pait­si lie­vää apa­ti­aa sii­tä, että samal­ta­han ne kaik­ki mais­tu­vat. #

Pait­si tie­tys­ti lätyt. #