Aidosti aallonpohjalla
#1275. Lauantai, 18. kesäkuuta 2005 klo 22.25.52, kirjoittanut Jani. 4
“Mistä näet sen, että olet aito silloin kun makaat sängyn- tai aallonpohjalla, ja vähemmän aito silloin, kun jaksat kirjoittaa?” #
No niin, nähtävästi se ei ole mahasta kiinni vaan aivosta, kun en tämän parempaa vastausta Lordin kysymykseen kykene kehittämään, mutta yritänpä kumminkin. #
Eli kyse ei ole millään muotoa kognitiivisesta tietämisestä vaan siitä, mitä tieto minulle yleensäkin merkitsee: vahvaa intuitiivista varmuudentunnetta jostain. Siis samalla tavalla, kuin minusta “letut” kuulostaa väärältä ja “lätyt” oikealta, tuntuu minusta nykyisin itseni vastaiselta kaikki tekeminen aina silloin, kun olen siinä mielentilassa, jossa tuota kysymystä edeltäneen merkinnänkin kirjoitin. #
Äärimmäisyydessään se yltää jopa kaikkeen liikkumiseen niin, etten halua/jaksa/pysty esimerkiksi kääntämään kylkeäni, vaikka tekisi mieleni, kun makaan. En pysty riisumaan paitaa illalla, kun pitäisi alkaa nukkumaan, tai kenkiä kun tiedän, että ne pitää kohta panna takaisin jalkaan. Mikäänhän ei näihin tietenkään pakota, mutta kun tiedän, että jos vaikkapa nukahdan paita päällä niin herään sitten yöllä hikisenä ja olo on sitten sen takia epämiellyttävä ja surullinen, kun jouduin pois unimaasta, jossa näitä ongelmia ei yleensä ole (kaikenlaisia muita sitten kylläkin). #
Tyyppiesimerkki on kaupassa käyminen: jos en pakottaudu käymään kaupassa, jään ilman ruokaa ja sitten vasta vituttaakin, kun illalla on nälkä ja kaapissa on vain vehnäjauhoja. Siitä huolimatta minä en halua käydä siellä kaupassa. Eikä tässä ole kyse edes pääasiassa ihmisten karttamisesta, vaan vain yksinkertaisesti siitä, ettei halua, ei jaksa, ei pysty. #
Ja nyt vituttaa se, kun ei tuon parempaa selitystä pysty antamaan sille, mitä se “ei jaksa, ei pysty” pitää sisällään, koska se ei edes merkitse sitä, etten jaksaisi tai pystyisi, sillä kuten se, että olen yhä hengissä, enkä kuollut nälkään, osoittaa, olen toistuvasti jaksanut ja pystynyt käymään siellä kaupassa, ja samalla tavalla jaksan ja pystyn pakottamaan itseni aamuyöllä vessaan sen sijaan, että kusi tulisi lopulta sänkyyn niin kuin tekisi, jos todella en jaksaisi ja pystyisi. #
Siispä jaksan ja pystyn, mutten halua. Mutta sen halun puuttuminen on niin massiivinen, täydellinen musta aukko, että sitä mieluummin kuvaisi jaksamattomuudeksi tai kykenemättömyydeksi, koska se kuvastaa sen kaliiberia paremmin kuin sellainen nyysö “en halua”. #
Hitto, tämä on hyvä ja antoisa pohdiskeltava. Ei tämä nyt kyllä varmaan tuohon Lordin kysymykseen vastaa, mutta silti. #
Tuosta tilasta yksi aste ylöspäin on se, jossa pystyn tekemään ja syömään jotain herkkua. #
Niin ja kirjoittaminen; kirjoittaminen on yksi niistä asioista, joita teen, koska pystyn uppoutumaan siihen aina silloin tällöin näin, jolloin se työntää pois mielestäni tuon oikeaksi kokemani tilan, koska vaikka se onkin oikeaa minua, siihen jäädessäni sillä on tapana lumipalloutua, eli sieltä on yhä vaikeampaa irrota. #
Tässä nyt ei kyllä enää taida olla paljonkaan järkeä. #
Upea kuvaus! Olen sanaton.
Ihmisille on olemassa tila, jossa ihminen ei enää vain yksinkertaisesti tunne, että sillä, mitä hän tekee itsensä / muiden eteen, olisi enää merkitystä. Ei ole motiivia enää jatkaa eteenpäin, ja jos ihmisellä ei ole motiivia, ei kertakaikkiaan ole enää mitään järkeä tehdä niitä yksinkertaisia asioita, mitkä ovat muille itsestäänselvyyksiä. Kuten se, että makaa sängyssä, ja joutuu ponnistelemaan tosissaan, ei fyysisesti, vaan psyykkisesti, sen eteen, että nostaa kätensä sammuttaakseen television; Sen haluaisi sammuttaa pois häiritsemästä, mutta toisaalta sille ei ole pointtia; toisella tasolla on täsmälleen sama, onko se päällä vai ei, vaikka se olisi ikuisuuden päällä, ja siihen katatoniseen tilaan voisi jäädä, tietää, että kuitenkin on pieni elämänkipinä, joka estää sen täyden tunnekuoleman. Että tulee ennenpitkää tekemään sen ratkaisevan kädenliikkeen. Ja vihaa omaa saamattomuuttaan suuntaan tai toiseen; ei osaa päästää täysin kaikesta irti ja kuolla pois, mutta ei osaa nostaa itseään ihmisarvoon ja elää sitä elämää, mitä “pitäisi” ja “haluaisi” elää.
Se on tila, jota ei voi selittää ihmisille, jotka eivät koskaan sitä ole kokeneet. Puhutaan masennuksesta; ihminen sanoo olevansa masentunut, kun jokin ei nappaa. Tuntuu surumieliseltä.
Sellainen ihminen ei yksinkertaisesti koskaan tule ymmärtämään sitä täydellisen tyhjyyden tilaa, jossa ihminen voi olla pitkän aikaakin, ilman että millään oikeasti on merkitystä.
Joskus joku päästää irti. Sitten hän on sairaalassa letkuissa, koska ei enää välitä syödä itse. Koska sillä ei ole merkitystä, syökö vai ei. Ja hänellä on alusastia, koska ei ole merkitystä kuseeko alleen vai ei. Hänelle käydään kaatamassa vettä suuhun, koska psyyke on sanonut, että ei ole merkitystä juoko vai ei, joten janon tunne on fyysiseltä osin tapettu.
Sen tunteen voi ymmärtää vasta sitten, kun on kokenut sen. Itse. Mikään empatia maailmassa ei riitä antamaan sen ymmärtämiseksi valmiuksia.
Sen voi ymmärtää vain toinen, joka sen on kokenut, uskon.
En tiedä, onko tämä lähelläkään sitä, mitä tunnet, mitä ajattelet. Mutta jos on, muista, että et ole yksin. On niitä, jotka ovat päästäneet irti, kuolleet pois. On niitä, jotka eivät koskaan sisäistä, että sellainen tila voi olla ihmisellä. Ja on niitä ihmisiä, jotka ovat olleet siellä, ja päässeet pois, vaikka jokainen päivä on taistelua itsensä kanssa.
Syyt sille, miksi toisille tulee tuo tila, ovat varmasti erilaiset. Mutta se perusasia; välinpitämättömyys itse elämää kohtaan. Kun kaikki on oikeasti suurelta osin yhdentekevää.
Sanoja yhdentekevä ja välinpitämätön on pahoinpidelty aikojen saatossa. Niitä ei käytetä siinä merkityksessä, kun mitä ne ovat niille ihmisille, jotka elävät asian kanssa.
ja anteeksi. Tarkoitukseni ei ole ahdistella sinua. Vaikenen. Haluan vain, että tiedät, että vaikka olet monella tapaa uniikki, et ole irrallaan maailmasta.
Vuokrat.: Hyvä, jos tästä jotain irtosi, kun kirjoittaessa tämä tuntui aika sekavalta. Olisi oikeastaan pitänyt näin jälkikäteen ajatellen verrata tuota haluttomuutta ja kykenemättömyyttä siihen, että kyllähän sitä pystyy ja jaksaa vaikka sahata kätensä irti, mutta eipä vain halua.
Niin. Sekuntiin mahtuu v*ttumainen ikuisuus.