Lehmä ilman polkupyörää
#1384. Lauantai, 23. heinäkuuta 2005 klo 22.51.56, kirjoittanut Jani. 7
Minua ahdistaa tuo helvetin lapsettomuuskeskustelu, kun se tuntuu olevan täynnä oman näkemyksen tuputtamista, vastapuolen väärinymmärtämistä, asenteisiin nojaavaa jankutusta, sormenheiluttelua, näennäisfilosofiaa, perseidennuoleskelua ja ties vaikka mitä kaikkia vastenmielisiä, perusinhimillisiä ilmiöitä. #
Sympatiani ovat Birdyn puolella. Kaikki muut ovat tässä asiassa väärässä ja pahiksia. En minä niitä tekstejä jaksanut lukea, mutta reaktiot puhuvat puolestaan. En koskaan jaksa käsittää, miten takapajuisia mielipiteitä ja asenteita ihmisillä on. Kristinuskon oksettavan pahanhajuinen henkikin se siellä taustalla taas hönkii. #
Onneksi blogeja riittää, joten aina voi paeta muualle. Jonnekin, minne tämä iljettävä jankkaus ei vielä ole lonkeroitaan ulottanut. #
Vaikkapa Viistolle pinnalle. Kaura kirjoitti taas koskettavia ajatuksia: #
“Kunpa päästäisiin uhrautumisen ihannoinnista eroon. Uhrautuminen ei ole tervettä eikä useimmiten hyödytä todellisuudessa ketään.” #
Kaikkein kivulloisinta hajoamisessani minulle oli se, että huolimatta kaikesta siitä tuskasta, jota uhrautumisestani oli minulle koitunut, minä en edelleenkään kyennyt, enkä kykene näkemään sitä vääränä. Se on ainut käyttäytymismalli, jota toteuttaessani tunnen olevani hyvä. #
Siinä on tavallaan masennukseni ydin: ainut malli, joka minulla on, johtaa onnettomuuteen. Mitään palkintoa siitä ei minulle koidu, koska mitään taivasta uhrautujille ei ole. #
Olen kovasti koettanut selittää tätä käyttäytymismalliani siitä näkökulmasta, että vain pari sukupolvea ylöspäin suvussani on molempien vanhempien puolelta uskovaisuutta, ja kristinuskossa jos missä uhrautuminen on pyhää, eli, että olisin saanut sen sosiaalisena perimänä, jolloin siitä voisi ehkä jotenkin päästä myös eroon. #
Tähän päivään mennessä en kuitenkaan ole ottanut askeltakaan siihen suuntaan, en henkisesti enkä käytännössä. Minä en edelleenkään kykene näkemään uhrautumisessa mitään muuta väärää tai huonoa kuin sen, että jos uhrautuu väärien ihmisten tai asioiden puolesta, siitä koituu itselle vain pahaa. Olenkin pikku hiljaa alkanut uskoa, että taipumus tuohon käyttäytymiseen on ehkä jossain määrin myös ihan biologisesti periytyvää. Siis joku sellainen etologinen malli, joka tiettyyn ikään mennessä loksahtaa lukkoon, eikä sitä sen jälkeen enää muuteta. #
Jos niin on, niin sittenpä vasta onkin paska, tämä elämä! #
Altruismihan sinänsä on äärettömän tarpeellinen asia yhteisön selviytymisen kannalta. Voisiko siitä jotenkin lähteä purkamaan tuota uhrautumisjuttuhommaa. Että näkee asian positiivisen ja hyödyllisen ytimen ja pääsisi siitä sairaasta/sairastuttavasta osuudesta jotenkin hissuksiin eroon?
Mää mitään tiedä. Mutta itselläni on aina auttanut ihan lehmänä se, että yritän nähdä omien piirteideni hyvät puolet ja voiman ja kammeta sitten käytäntöä hissuksiin siihen hyvään, terveeseen suuntaan. Vuosiahan siihen yleensä menee siitä, kun asian ytimen järjellä ensin ymmärtää. Mutta pääasia että kehitystä tapahtuu.
Ominaisuudet sinänsä ovat nähdäkseni neutraaleja, niiden toteutumat vain saattavat heilahtaa hyvään, pahaan tai harmittomaan suuntaan.
Ihan mitenkään aiheeseen liittymättä tahdon vaan sulle Kaura tässä sanoa, että ihailen sanankäyttösi sukkeluutta.
Tuli vaan mieleen. Ei tosiaan mitenkään liittynyt aiheeseen. Ja halusin sanoa, kun on pitänyt, mutten muistaakseni ole sanonut.
Kiitos, otan palautteen plakkariin ja kaivan sen esille aina tarvittaessa :-) Pyydän uutta, kun se on kulunut puhki.
Alkujaan tämä merkintäni lähti siitä, kun meinasin ViPillä kommentoida tuota tekstiäsi ja kaavailin siinä mainitsevani jotain siitä, että minulle ongelmallista on se rajanveto. Siis juuri tuo, että minkä verran on hyvä, oikein ja positiivista uhrautua, ja mikä sitten menee jo rajan sairaalle, vahingolliselle puolelle. Sen suhteen, jos minkä, kun olen mustavalkoinen: se on kaikki tai ei mitään. Kielinee ehdollistuman varhaisesta syntymästä se.
Mutta jäipi sitten sanomatta, kun tänne tuon kirjoitin. Mutta sanoin, nyt.
Mun mielestä hälytyskellojen pitää soida viimeistään siinä vaiheessa, kun uhrautuminen-termi nostaa päätään.
Uhrautuminen = annetaan ihmiselle tai asialle niin paljon itsestä, että itse kärsii vakavasti tai perinteisessä tapauksessa suorastaan kuolee. Ihminen/asia koetaan merkittävämmäksi kuin oma itse. Mutta onko se annettu asia niin oleellisen tärkeä, että sillä voi perustella kärsimyksen ja kuoleman? Voisiko antaa itsestään siten, ettei tarvitse kärsiä tai peräti kuolla? Voisiko antaminen olla molemminpuolista? Eikö olisi enemmän annettavaa, jos opettelisi pitämään myös omaa itseä arvokkaana ja tärkeänä?
Mä olen joutunut erittäin paljon venymään, myös yli rajojeni, koska vaikeavammainen lapsi ja yhdessä vaiheessa kriisissä rypevä puoliso ovat vaatineet minulta valtavan isoja, vaikeita asioita. Sillä on ollut hintansa niin mielen kuin kehon puolella. Mutta harvemmin olen mielestäni uhrautunut. Olen punninnut vaihtoehdot parhaani mukaan, tehnyt vapaaehtoisen valintani, pyrkinyt hakemaan apua ja raivannut tilaa myös omalle toipumiselle.
En haluaisi semmoista ihmissuhdetta, jossa toinen vain antaa ja toinen vain ottaa (jos ei nyt ajatella äiti-lapsisuhdetta, jossa toki äitikin saa kaikenlaista, mutta vähän eri tavalla). Sellaisen tilanteen hyväksyminen myös estää osapuolia kehittymästä ja tervehtymästä. Tästä on jopa kokemusta. Joskus käy niin, että kun lakkaa vastaanottamasta toisen oksentamaa pahaa oloa, tilanne nytkähtää eteenpäin terveeseen suuntaan.
Tää on vähän iso aihe :-D
“Uhrautuminen = annetaan ihmiselle tai asialle niin paljon itsestä, että itse kärsii vakavasti tai perinteisessä tapauksessa suorastaan kuolee.”
Juuri se on se, mikä on kauneinta, mitä minä tiedän. Kliseisesti sanottuna suurin teko, minkä voi tehdä, on kuolla toisen puolesta.
Siinä kohtaa tosin en yritäkään väittää, että kyse on vaistosta (ellei kyse ole äidistä ja lapsesta), vaan jostain, minkä olen oppinut, koska koko kulttuuri, jonka ympäröimänä olen kasvanut (kirjat, elokuvat, sadut, kertomukset - ylipäänsä kaikki tarinat) on minulle niin vakuuttanut. Kaiken huippuna tietysti pääjehu-Jeesus.
Oletushan tietysti on se, että se toinenkin olisi valmis samanlaiseen uhraukseen, mutta jos toinen on vaikkapa masentunut, niin sen olettaminen olisi kohtuutonta. Ja kuitenkin se ihminen voi hyötyä siitä, että toinen on valmis venymään tarvittaessa vaikka yli rajojensa.
Kuten sanoit, iso aihe. Aivan valtava…
Jep, tuossa mennään kyllä asian ytimeen. Toki tietynlainen epäitsekkyys, kyky uhrata jotain toistenkin puolesta (mieluiten itsellensä tärkeitten ihmisten puolesta) on ihailtavaa, mutta se että toimisi toisten kaikenmaailman negatiivisuuksien sylkykuppina on juuri se aivan väärä ääripää uhrautumisesta. Ja yksinkertaisesti maailma tarvii ihmisiä jotka osaavat senkin - itse en ole niitä. Olen kuitenki sellainen etsi kultainen keskitie-ihminen ja sellainen joka ajattelisi että kaunein ja suurin teko on elää toisen puolesta. Riippuen tilanteesta. Kliseehän se on että kaunein ja suurin teko olisi kuolla toisen puolesta, mutta mikään ei ole absoluuttista, olen aivan varma että se ei aina toimisi, joskus olisi tehtävä aivan toisinpäin.
Jälleen aihe, josta voisi loputtomasti jatkaa..