Minua ahdis­taa tuo hel­ve­tin lap­set­to­muus­kes­kus­te­lu, kun se tun­tuu ole­van täyn­nä oman näke­myk­sen tuput­ta­mis­ta, vas­ta­puo­len vää­ri­nym­mär­tä­mis­tä, asen­tei­siin nojaa­vaa jan­ku­tus­ta, sor­men­hei­lut­te­lua, näen­näis­fi­lo­so­fi­aa, per­sei­den­nuo­les­ke­lua ja ties vaik­ka mitä kaik­kia vas­ten­mie­li­siä, perus­in­hi­mil­li­siä ilmiöi­tä. #

Sym­pa­tia­ni ovat Bir­dyn puo­lel­la. Kaik­ki muut ovat täs­sä asias­sa vää­räs­sä ja pahik­sia. En minä nii­tä teks­te­jä jak­sa­nut lukea, mut­ta reak­tiot puhu­vat puo­les­taan. En kos­kaan jak­sa käsit­tää, miten taka­pa­jui­sia mie­li­pi­tei­tä ja asen­tei­ta ihmi­sil­lä on. Kris­ti­nus­kon okset­ta­van pahan­ha­jui­nen hen­ki­kin se siel­lä taus­tal­la taas hön­kii. #

Onnek­si blo­ge­ja riit­tää, joten aina voi pae­ta muu­al­le. Jon­ne­kin, min­ne tämä iljet­tä­vä jank­kaus ei vie­lä ole lon­ke­roi­taan ulot­ta­nut. #

Vaik­ka­pa Viis­tol­le pin­nal­le. Kau­ra kir­joit­ti taas kos­ket­ta­via aja­tuk­sia: #

“Kun­pa pääs­täi­siin uhrau­tu­mi­sen ihan­noin­nis­ta eroon. Uhrau­tu­mi­nen ei ole ter­vet­tä eikä useim­mi­ten hyö­dy­tä todel­li­suu­des­sa ketään.” #

Viis­tol­la pin­nal­la: Leh­mä ter­veh­tii pyö­räi­li­jää #

Kaik­kein kivul­loi­sin­ta hajoa­mi­ses­sa­ni minul­le oli se, että huo­li­mat­ta kai­kes­ta sii­tä tus­kas­ta, jota uhrau­tu­mi­ses­ta­ni oli minul­le koi­tu­nut, minä en edel­leen­kään kyen­nyt, enkä kyke­ne näke­mään sitä vää­rä­nä. Se on ainut käyt­täy­ty­mis­mal­li, jota toteut­taes­sa­ni tun­nen ole­va­ni hyvä. #

Sii­nä on taval­laan masen­nuk­se­ni ydin: ainut mal­li, joka minul­la on, joh­taa onnet­to­muu­teen. Mitään pal­kin­toa sii­tä ei minul­le koi­du, kos­ka mitään tai­vas­ta uhrau­tu­jil­le ei ole. #

Olen kovas­ti koet­ta­nut selit­tää tätä käyt­täy­ty­mis­mal­lia­ni sii­tä näkö­kul­mas­ta, että vain pari suku­pol­vea ylös­päin suvus­sa­ni on molem­pien van­hem­pien puo­lel­ta usko­vai­suut­ta, ja kris­ti­nus­kos­sa jos mis­sä uhrau­tu­mi­nen on pyhää, eli, että oli­sin saa­nut sen sosi­aa­li­se­na peri­mä­nä, jol­loin sii­tä voi­si ehkä joten­kin pääs­tä myös eroon. #

Tähän päi­vään men­nes­sä en kui­ten­kaan ole otta­nut askel­ta­kaan sii­hen suun­taan, en hen­ki­ses­ti enkä käy­tän­nös­sä. Minä en edel­leen­kään kyke­ne näke­mään uhrau­tu­mi­ses­sa mitään muu­ta vää­rää tai huo­noa kuin sen, että jos uhrau­tuu vää­rien ihmis­ten tai asioi­den puo­les­ta, sii­tä koi­tuu itsel­le vain pahaa. Olen­kin pik­ku hil­jaa alka­nut uskoa, että tai­pu­mus tuo­hon käyt­täy­ty­mi­seen on ehkä jos­sain mää­rin myös ihan bio­lo­gi­ses­ti periy­ty­vää. Siis joku sel­lai­nen eto­lo­gi­nen mal­li, joka tiet­tyyn ikään men­nes­sä lok­sah­taa luk­koon, eikä sitä sen jäl­keen enää muu­te­ta. #

Jos niin on, niin sit­ten­pä vas­ta onkin pas­ka, tämä elä­mä! #