Aha
#1391. Tiistai, 26. heinäkuuta 2005 klo 9.35.14, kirjoittanut Jani. 3
Näköjään mieleni aloitti, kuten tavallista, itsensä turruttamisen viime kuussa terapiatauon lähestyessä. Nyt, viikkoa ennen sen jatkumista, turtuminen alkaa haihtua ja kipu palaa, ensin unissa. Terapian kestäessä sen kanssa pystyy elämään, mutta kun sen pitäisi siitä parantuakin, ei vain helpottua siedettäväksi. #
Luultavastihan se terapia tosin tehoaa niin kuin useimmat muutkin, pehmeät hoidot, muihin sairauksiin, eli vain kehon omien, korjaavien mekanismien tukena. Mutta sitten kun on niitä semmoisia sairauksia, joiden edessä keho on avuton, jolloin tarvitaan radikaaleja toimenpiteitä kuten leikkauksia, eikä tähän mielen sairauteen semmoista ole. Enkä minä kyllä mieleni palasia antaisikaan amputoitaviksi, vaikka “paraneminen” sitä vaatisi. #
Unissani on kolme toistuvaa teemaa: mummila (ei saitti vaan paikka, jonka mukaan saitti on nimetty), lukion matematiikantunnit ja kohtaamiset Riitan kanssa. Näistä kivulloisia eli niitä, joista herää säpsähtäen, kun ahdistus käy sietämättömäksi, ovat onneksi yleensä vain viimeksimainitut. #
Näen tosiaan yhä paljon unia, vaikken olekaan kirjannut niitä ylös vähään aikaan. En vain ole joko muistanut niitä tai halunnut muistaa. #
No eikö sähköshokkiterapian pitäisi vähän niinkuin muuttaa sitä aivojen sähkökemiallista tasapainoa, joka ehkä auttaisi masennukseen? Voi olla että jauhan aivan puppua, mutta niin olen sen ymmärtänyt, sillä joillakuilla se toimii. En tosin tiiä tehdäänkö sitä suomessa, ja joillekin se on aiheuttanut muistikatkoksia- ja menetyksiä amerikoissa ainakin…
Tuskalliset unet on tosi inhottavia, itselläni niitä on kumma kyllä harvemmin, siis oikein sellaisia, jotka oikein fyysistä tuskaa aiheuttaisivat, mutta kyllä niitäkin on ollut. Varsinki raskauden alussa omituisia unia siitä että multa viedään mun lapsi ilman hyviä perusteluita, aivan mielivaltaisesti olivat varsin kuvoittavia.