Näkö­jään mie­le­ni aloit­ti, kuten taval­lis­ta, itsen­sä tur­rut­ta­mi­sen vii­me kuus­sa tera­pia­tauon lähes­tyes­sä. Nyt, viik­koa ennen sen jat­ku­mis­ta, tur­tu­mi­nen alkaa haih­tua ja kipu palaa, ensin unis­sa. Tera­pian kes­täes­sä sen kans­sa pys­tyy elä­mään, mut­ta kun sen pitäi­si sii­tä paran­tua­kin, ei vain hel­pot­tua sie­det­tä­väk­si. #

Luul­ta­vas­ti­han se tera­pia tosin teho­aa niin kuin useim­mat muut­kin, peh­meät hoi­dot, mui­hin sai­rauk­siin, eli vain kehon omien, kor­jaa­vien meka­nis­mien tuke­na. Mut­ta sit­ten kun on nii­tä sem­moi­sia sai­rauk­sia, joi­den edes­sä keho on avu­ton, jol­loin tar­vi­taan radi­kaa­le­ja toi­men­pi­tei­tä kuten leik­kauk­sia, eikä tähän mie­len sai­rau­teen sem­mois­ta ole. Enkä minä kyl­lä mie­le­ni pala­sia antai­si­kaan ampu­toi­ta­vik­si, vaik­ka “para­ne­mi­nen” sitä vaa­ti­si. #

Unis­sa­ni on kol­me tois­tu­vaa tee­maa: mum­mi­la (ei sait­ti vaan paik­ka, jon­ka mukaan sait­ti on nimet­ty), lukion mate­ma­tii­kan­tun­nit ja koh­taa­mi­set Rii­tan kans­sa. Näis­tä kivul­loi­sia eli nii­tä, jois­ta herää säp­säh­täen, kun ahdis­tus käy sie­tä­mät­tö­mäk­si, ovat onnek­si yleen­sä vain vii­mek­si­mai­ni­tut. #

Näen tosi­aan yhä pal­jon unia, vaik­ken ole­kaan kir­jan­nut nii­tä ylös vähään aikaan. En vain ole joko muis­ta­nut nii­tä tai halun­nut muis­taa. #