Miksi muutin
#1399. Keskiviikko, 27. heinäkuuta 2005 klo 20.38.28, kirjoittanut Jani. 18
Jesss, jess! Vähänkö oli tuska, kun pariinkin juttuun (Norsiksen ja Arpun) olisi tehnyt mieli linkittää video, jonka näin (tai pikemminkin kuulin) eilen, mutten meinannut sitä löytää mistään. Nyt löysin! #
Eli: “miksi muutin pois kotoa” [5,5 megatavun upotettu WMV-tiedosto]. #
Pointti, jonka tällä halusin tuoda esiin, on se, että ei se ole ihmekään, jos lapset rääkyvät ja riehuvat, kun jotkut vanhemmatkin ovat näin vakavasti häiriintyneitä. Ja toisaalta se, että oman vihansa voi ulkoistaa: ei tartte rääkyä ja riehua itse, kun antaa toisten tehdä sen puolestaan. #
Ei ole kivaa olla häiriintynyt. Mutta joskus olisi kivaa, jos olisi yhtä korkean kimeä ääni, kuin tuolla videon naisella.
Minä olen kuin Näkymätön tyttökin: en osaa huutaa. Olisi mukavaa osata.
En mäkään osaa kunnolla huutaa. Alan aina itkeä tosipaikan tullen, jos siis pitäisi huutaa riidellessä. En vaan osaa riidelllä. En osaa heittää lautasia seinään ja kirkua tai huutaa.
Tosin ehkä olisi paljon muita hyödyllisempiä taitoja vielä opittavana :D
No minäpä osaan, ei se niin kivaa ole, uskokaa pois!
Eihän tuota pätkän äitiä kovasti voi puolustaa, mutta symppaan sentään.
Luoja varjelkoon, jos joku lapsistani olisi vastaavassa tapauksessa niin empatiakyvytön, ettei kykenisi huomaamaan kiljuvaa hätääni, vaan jatkaisi rauhallisella äänellä ärsyttämistä! Paras olisikin silloin muuttaa kotoa ja pikana, sillä muuten voisin pikaistuksissani puukottaa! (No en minä oikeesti ole lasteni kimppun käymässä, mutta muutaman kerran on tehnyt mieli mies piestä ja just vastaavanlaisessa vuorovaikutustilanteessa kuin tuossa nauhalla).
Minäkään en osaa huutaa, suutunkin vain pään sisällä joskus, ulos en näytä. Jos minulle ollaan vihaisia, tulen surulliseksi ja näytän koiranpennulta. Kaikkiin se ei tehoa.
Äiti: Mutta se mies onkin eri asia. Minusta tuo “lapsi” yrittää tuossa videolla pitää puolensa niin asiallisesti kuin se vain suinkin noin mielipuolisena riehuvan ihmisen kanssa on mahdollista, mutta sikäli koko asetelma onkin täysin perverssi, sairas. Se on jälkikasvu, jonka tehtävä on huutaa ja riehua ja vanhemman tehtävä on yrittää pitää pokkansa ja olla vastaamatta alentumalla samalle apinana riehumisen tasolle.
Täytyypä sanoa että olisin tuntenut helpotusta kuullessani laukauksia videon päätteeksi…
Minusta tuo “lapsi” yrittää tuossa videolla pitää puolensa niin asiallisesti kuin se vain suinkin noin mielipuolisena riehuvan ihmisen kanssa on mahdollista,
Mielenkiintoista, sinä ei kiljuvana tulkitset “lapsen” kommentit asialliksi. Minä, jolla on omakohtaista kokemusta sekotilaa lähenevästä huutamiskohtauksesta, tulkitsen ne pahemman luokan vittuiluksi!
Huutomoodissa ymmärrykseni on kaventunut, silloin ei kannata argumentoida edes järkevillä ja perustelluilla kommenteilla. Silloin ainoa toimiva strategia on saada huutovaihde pois päältä, perustelemaan ehtii, kun olen rauhoittunut (ja häpeissäni halukas hyvittämään). Tolkuissaan olevan siis pitää antaa periksi ja vaihtaa omaa vuorovaikutustyyliään, jotta kirkuja saadaan rauhoittumaan. Millä oikeudella sellaista vaadin, saatat ajatella. Ei siinä olekaan mitään oikeutta, mutta sillä saa kohtauksen katkeamaan.
Ja nyt en siis puhu siitä, että minulla olisi oikeus aina kiljua ja aina saada tahtoni läpi kiljumalla. Puhun tilanteista, joissa sattumalta, muutaman kerran vuodessa olen luiskahtanut tuolla tavalla hysteeriseksi.
Eihän miehen silloinkaan ole pakko ottaa tästä menettelytapaohjeestani vaarin, mutta syyttäköön sitten itseään, jos hulluuskohtauksen moninkertaistamilla voimilla jonain päivänä revin hänet kappaleiksi!
Äiti: Kuten sanoin, se mies on eri asia. Mies saa itse päättää ja kykenee itse päättämään, onko tärkeämpää saada sinut rauhoittumaan vai pitää päänsä ja riskeerata sillä kenties se, että käyt fyysisesti käsiksi. Tuollaisen ymmärryksen odottaminen jälkikasvulta on kuitenkin minusta kohtuutonta - kuten tuo poikakin tuossa videolla taisi sanoa: “this is not reasonable by any standards”.
Luulen, että ymmärrän pointtisi, eli, että katkaisemalla hysteerisen kohtauksen keinolla millä hyvänsä (vaikka periksi antamalla) päästäisiin nopeammin sovintoon, mutta minun pointtini on se, että asetelma, jossa lapselta vaaditaan niin julmettua kykyä asettua vanhempansa yläpuolelle, mitä sen tekeminen vaatii, on pahalla tavalla kieroutunut.
Meillä molemmilla taitaa olla tässä omakohtaisen kokemuksen lehmä ojassa ja tämä on siksi minusta hyvin mielenkiintoinen keskustelu!
Ugus, todella - itse tulin (jos mahdollista) vielä vihaisemmaksi kun näytit silloin kerran kun olin aamulla vihainen koiranpennulta.
Minä ainakin osaan huutaa! Ja lujaa! Ja huudanki! Mutta teidän, jotka ette osaa, olisi hyvä joskus osata - ei ole hyvä pinota huutotunteita.
Mun todella täytyy ruveta pitämään sitä vihaseminaariani, jota minulle monet on sanoneet kaipaavansa, siinä homma jonka osaisin! Viha ei ole aina huono juttu, asia on erikseen, kuinka sen käsittelee, mutta siitähän siinä seminaarissa olisikin kyse. Vihakurssi ihmisille, jotka pelkää omaa vihaansa, eikä osaa sitä käsitellä.
Tulkaa kaikki!
Juu, on varmaan lehmiä!
Itsekin olen miettinyt, että meidän haastavassa perheessämme kasvavalla lapsella on kaksi mahdollisuutta: joko siitä kehittyy ylivertaisen lahjakas tunteiden tunnistaja ja tasapainoilija tai sitten se romahtaa täysin! Mieheni nääs on jääryydessään jäänne liitukaudelta ja itse olen suurimman osan ajasta rakastava/kannustava/joustava/ymmärtävä/sovitteleva yms. muuta hyvää, mutta sen loppu ajan sitten vastaavasti tapittavasilmäinen hysteerinen kahjo.
Toistaiseksi vaikuttaa, että lapset ovat kestäneet sumeat hetkeni suuremmitta traumoitta, mutta mistä sitä koskaan tietää, mitä edessä on!
Luulen, että ymmärrän pointtisi, eli, että katkaisemalla hysteerisen kohtauksen keinolla millä hyvänsä (vaikka periksi antamalla) päästäisiin nopeammin sovintoon,
Jep! Toinen pointtini oli, ettei ulkopuolisesta neutraalilta kuulostava puhe välttämättä ole keskusteluun osallistuvien näkökulmasta neutraalia. “Lapsi” voi vallan hyvin tietää, ettei “Olisit pyytänyt nätisti” ole äidille neutraali lause, vaan avain, jolla alkamassa olevaa hysteriaa saa lietsottua mielettömiin mittoihin. Silloin sen toisteleminen on näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta tietoista julmuutta.
mutta minun pointtini on se, että asetelma, jossa lapselta vaaditaan niin julmettua kykyä asettua vanhempansa yläpuolelle, mitä sen tekeminen vaatii, on pahalla tavalla kieroutunut.
Videolla esiintyvä “lapsi” oli jo aikuisikäinen, eli ihan pienestä lapsesta ei ollut kysymys. Äiti-lapsi -suhteeseen liittyy toki aina muitakin latauksia kuin ikään sidottuja, silti olisin ollut (ehkä sinua enemmän) taipuvainen tulkitsemaan riidan miksi tahansa kahden läheisen aikuisen väliseksi epäonnistuneeksi vuorovaikutustilanteeksi. Ja niin kieroutunut tosiaan olen, että omilta aikuisilta lapsiltani edellytän, että he monikymmenvuotisella kokemuksella tunnistavat, milloin olen hajoamispisteessäni, eivätkä tietentahtoen jankuttamisellaan jatka ahdistamistani.
Meidän huushollissa ei ole ilmennyt hiljaista lukkoon menemistä, vaan myös lasten keskinäiset välienselvittelyt ovat aina olleet äänekkäitä. Myös niistä pystyn tunnistamaan tilanteita, joissa sinänsä tavallisilta ja asiallisilta kuulostavat lauseet saavat toisen sekoamaan täysin (tyypillistä etenkin kahden keskimmäiseni tappeluissa). Silloin ei ole pelkästään kysymys siitä, että kiljumaan ryhtyvä ärsyyntyy olemattomasta ja käyttäytyy kohtuuttomasti, vaan myös siitä, että muka-asiallisesti puhuva koko ajan tietää sanoillaan raastavansa toista palasiksi! (Tätä muuten tapahtuu koulussa jatkuvasti. Kesken kaiken paikalle tulevan aikuisen on usein täysin mahdotonta tunnistaa, kumpi on riidan julmempi osapuoli).
Hitsi, kun on vaikea yrittää kirjoittamalla selittää! Jotenkin näin se ehkä koosteena olisi: Samaa ääninäytettä voi tulkita hämmentävän eri tavalla. Äiti ehkä asettuu luonnostaan helpommin ymmärtämään äitiä, lapsi lasta. Silti vielä enemmän riippuu varmaan siitä, millainen kuulijan oma riitelemistempperamentti on. Jos on itsekin taipuvainen ratkeamaan sekokirkujaksi, kuulee näytteen neutraalin puheen takaa kätkettyä kiusaamista. Jos itse tapaa vetäytyä hiljaisena kuoreen, ahdistuu näytteessäkin niin paljon karjumisesta, ettei kuule asiallisessa puheessa kätkössä olevia piikkejä.
Jos hyvin aikoisi ihmiskontakteista selvitä, pitäisi molempia puolia pystyä tulkkaamaan ja niitä kunnioittaen vuorovaikutuksessa elämään! Ehkä.
Tiedä lehmistä, mutta minulla ainakin on asiasta omakohtaista kokemusta. Tapanani ei ole tilittää, mutta sanotaanko että on helvetin raskasta kaitsea vanhempaansa/vanhempiaan jotka eivät kykene toimimaan aikuisten tavoin. Ja itse on se jolla pitäisi olla murrosikä.
Pahapa tuosta videosta on mennä mitään sanomaan, mutta olettaisin pojan äänensävystä, ettei kyseessä ole mikään harvinainen tapahtuma siinä perheessä…
Sen paremmin puuttumatta henkilökohtaisen elämäni vaiheisiin täällä kommenttipalstalla haluan vielä todeta oman näkemykseni, joka perustuu pitkälliseen ihmisten välisen kanssakäymisen havainnointiin: viha on aina pahasta. Siis aina; poikkeuksia sääntöön ei ole. Vihasta ei koskaan seuraa mitään hyvää, viha on aina negatiivinen ilmiö, vihasta pitäisi päästä eroon.
Jos ihminen eläisi erakkona metsässä ilman mitään, pienintäkään, kontaktia kehenkään muuhun ihmiseen, hän saisi rauhassa vihata. Mutta me emme ole yksin. Meidän tekomme vaikuttavat muihin ihmisiin. Jos vihaa, satuttaa. Vihalle on olemassa vaihtoehtoja.
Katsokaa nyt, minkä tämä lehmistä puhuminen sai aikaan: näin semmoisesta unta.
Jotenkin minulla tulee mieleen koipeaan jahtaava koira (jonka justsopivasti linkkasi) tuosta yllä linkatusta videosta. Vanhemman ja jälkikasvun suhde on kuin koiran pään ja koiven suhde: ei se koipi voi itsekseen oppia olemaan sitä koiraa “härnäämättä” puhumattakaan, että se tekisi sen tahallaan. Vain koiran pää voi saada sen koiven toimimaan niin kuin molempien kannalta olisi järkevää.
Ugus: Maailma ilman vihaa on kuin maailma, jota hyvä jumala hallitsee: kaunis utopia. Siksi elämä siitä lähtökohdasta, että vihasta pitäisi päästä eroon on minusta yhtä järjetöntä kuin elämä siitä lähtökohdasta, että jumalan pitäisi pelastaa meidät. Viha on totta, ja sen kieltäjä jää koiranpennunkatseineen vain kärsimään vihaajiaankin enemmän, ja sitten kuolee. The End.
No voi hellanlettas! Ettäkäö viha huonosta! Se, mitä sillä tekee, värittää sen joko huonoksi tai hyväksi asiaksi! Tulen vihaiseksi tuollaisesta todellisuuden väistämisestä, viha on totta, ja ilman sitä tämä maailma ei olisi tämä maailma. Piste. Vihakin on tunteena pelkkää energiaa, sitä voi muuntaa, käyttää polttoaineena itselle. Sen voi valjastaa mielestäni johonkin parempaan tarkoitukseen. ;D
Kyllä se vaan niin on, että kaikki tuntee vihan tunteita, eikä niistä pitäisi oloaan huonoksi tuntea.
Carmabal: Sanoit sen niin paljon paremmin kuin minä.
“Todellisuuden” ominaisuuksiin kuulu se, ettei sen muuttumattomina pidettyjä yksityiskohtia ole mikään pakko ottaa vastaan sellaisina kuin ne on vuosien ja vuosisatojen kuluessa totuttu ottamaan vastaan.