Val­von taas kah­teen, nukun yhteen, eikä nuk­ku­mi­seen kulu­neen ajan pituu­del­la ole vai­ku­tus­ta sii­hen, ettei uni anna lepa, vaan herään aina samaan tym­pey­teen ja halut­to­muu­teen herä­tä, nouse­mi­ses­ta puhu­mat­ta­kaan. Taas aja­tuk­set siir­ty­mi­sis­tä ja esi­nei­den lii­kut­te­lus­ta tun­tu­vat lan­nis­ta­vil­ta ja toi­miin tart­tu­mi­nen nöy­ryyt­tä­väl­tä ja masen­ta­val­ta. #

Yri­tän taas aja­tel­la, että tämä liit­tyi­si sii­hen, että vii­mek­si tera­pias­sa sivusin pit­käs­tä aikaa kipei­tä asioi­ta ja jät­tää huo­miot­ta sen , että tosia­sias­sa se oli alka­nut jo ennen sitä, tämä vajoa­mi­nen. #

Pimeä kau­pun­ki hou­kut­taa, mut­ta tie­dän, että löy­dän siel­tä vain tätä­kin pahem­man pet­ty­myk­sen ja tyh­jyy­den katu­lamp­pu­jen valois­sa. Haluai­sin kuvi­tel­la saa­va­ni sen sisäl­lön parem­min van­gi­tuk­si ulko­na, mut­ta ei tus­kan tun­te­mi­nen ole tähän­kään asti aut­ta­nut sen puke­mi­ses­sa sanoik­si. Se vain vetää puo­leen­sa niin kuin kär­päs­pa­pe­ri kär­päs­tä kuo­le­maan­sa ilman odo­tet­tua pal­kin­toa. #