Kiltteys, hyvyys ja liian kiltit ihmiset
#1465. Perjantai, 26. elokuuta 2005 klo 0.36.36, kirjoittanut Jani. 25
Näkymätön tyttö siteerasi juuri Seela Sellaa aiemman, kiltteyttä käsitelleen juttunsa jatkoksi. #
“Kiltteys ja hyvyys sekoitetaan usein keskenään, vaikka ne eivät ole sama asia, Seela pohtii. Hän haluaisi olla hyvä mutta ei kiltti. Kiltteys saa hänet jopa raivostumaan.
–En haluaisi aina olla se joka ottaa muut huomioon. Haluaisin, että muut ottaisivat minut huomioon. Mutta ei se mihinkään muutu enää. Ehkä minulla olisi pitänyt olla se murrosikä joskus.” #Seela Sella Kodin kuvalehdessä 15/05
Näkymätön tyttö #
Kiltteys sanana, käsitteenä on kokenut inflaation johtuen siitä, että sen merkitys on laajentunut. Siitä on tullut lähestulkoon synonyymi periksiantamiselle, myötäilylle ja tahdottomuudelle. #
Tämä on ongelmallista siksi, että lähtökohtaisesti meistä useimmille varmaankin on pienenä päähän iskostettu, että kiltteys on hyvä ja tavoiteltava ominaisuus. Kun ominaisuuden nimen merkitys muuttuu, ei varhain syntynyt mielijohteemme siihen nimeen liittyvästä hyvyydestä muutukaan. Ehkä tässä on yksi selitys sille, miksi uskonnoissa sanojen merkityksestä pyritään pitämään kiinni poikkeuksellisen tiukasti; näin estetään tällainen pitkän ajan kuluessa tapahtuva hyvän uudelleenmäärittely. #
Mitä sitten on se alkuperäinen kiltteys, joka meille pienenä on hyväksi opetettu? Ei se ole kokonaan edellä listaamistani, huonolta kalskahtavista ominaisuuksista poikkeava, vaan uskoakseni kyse on osittain samoista asioista, mutta eri määrissä: periksiantaminen silloin tällöin, myötäily olosuhteiden vaatimuksesta, kyky joustaa on hyvä. Näitä lapsessani havaitessani ainakin minä kehuisin häntä kiltiksi. #
Entäpä jos lapsi sattuu olemaan perfektionisti ja älykäs sanan siinä merkityksessä, että hän on erittäin terävä havaitsemaan säännönmukaisuuksia ja toimintansa ja niitä seuraavien ilmiöiden välisiä yhteyksiä? Mieleeni hiipii ajatus, että silloin lapselle on täysin luonnollista poimia nämä samat, kiltteyden taakse kätkeytyvät ominaisuudet ja venyttää ne äärimmilleen kiltteytensä maksimoiseksi. Sitä lapsi ei voi tietää, että tuloksena oleva, aina periksiantava, myötäilevä, tahdoton persoona ei enää olekaan hänelle itselleen niin edullinen, kuin voisi olettaa siitä, että hänen pyrkimyksenään on ainoastaan ollut maksimoida kiltteytensä. #
Miksei sitten kaikista tule liian kilttejä? Tuskin se johtuu pelkästään älykkyyseroista. Edellä kehittelemääni hypoteesia voisi jopa jatkaa niinkin, että kaikkien lasten, joiden kasvatuksessa kiltteyttä korostetaan hyvänä ominaisuutena, ja jossa kiltteyteen liitettävät ominaisuudet ovat johdonmukaisia, on mahdollista löytää tämä sama punainen lanka, joka takaa sen, että lapsi voi pitää itseään kilttinä pysyvästi. #
Kiltteyden korostaminen ei suinkaan ole universaali kasvatustapa ja surullisen paljon on varmasti sellaisiakin kasvattajia, jotka hämmentävät lastaan vaatimalla tältä kiltteyttä tarjoamatta kuitenkaan samalla tälle johdonmukaista mallia siitä, mitä kiltteydellä tarkkaan ottaen tarkoittavat. #
Mutta mikäli vaihtoehdot ovat nämä, koko kiltteyttä korostava kasvatuskulttuurin kannattavuus asettuu kyseenalaiseksi: lapsen vaihtoehdothan ovat tällöin joutua hämmentävän kasvatuksen takia pysyvästi vaille kokemusta kiltteydestä (eli hyvyydestä) tai sitten kehittyä lähtökohtanani olleeksi liian kiltiksi ihmiseksi. Onko aika heittää koko kiltteysajattelu romukoppaan, vai onko olemassa kolmaskin vaihtoehto? #
Sellainen voi olla olemassa. Minun on vaikea kuvata sitä, koska olen itse aivan ilmiselvästi juuri tätä liian kilttiä lajia ja siten en ole koskaan saanut siitä omakohtaista kokemusta, mutta pystyn kuitenkin ikään kuin näkemään utuisen hahmon siitä käyttämällä pelkästään mielikuvitustani. #
Tämä kolmas vaihtoehto syntyy siitä, että vanhemmilla on tarjota lapselle työkalut tämän yksioikoisen kiltti = tahdoton = hyvä -ketjun katkaisemiseksi. Siihen kyetäkseen vanhempien on luultavasti itsensä täytynyt kyetä katkaisemaan se aikoinaan omalla kohdallaan. Tämän merkitys on selvempi kääntäen sanottuna: vanhempi, joka on itsekin liian kiltti, ei luultavasti kykene lapselleen näitä työkaluja antamaan. #
Sen kohdalla, mitä ne työkalut ovat, minun utuinen hahmoni on liian utuinen. Minulta kun ne työkalut puuttuvat. #
Kiltteys ja hyvyys saattavat olla jopa ristiriidassa - ainakin itse ajattelisin, että hyvyys vaatii toisinaan repäiseviltäkin tuntuvia toimia (jeesus temppelissä - apua, tää kuulostaa niin jenkeiltä et jeesus heti ekaks - ja aineista sekaisin olevan ystävän kiristämällä pakottaminen hoitoon tms.) jotka sitten pidemmällä aikavälillä paljastuvat paremmiksi kokonaisuuden kannalta kuin ne kiltit “ok, se on teidän elämä” -toimet. On vaikeaa olla hyvä.
Kaipa kiltteyden ongelma on pitkälti siinä, että ideaalimaailmassa se toimisi hienosti, mutta todellisessa maailmassa liikkuu liian paljon typeriä ja itsekkäitä paskiaisia, jotka osaavat käyttää taitavasti hyväkseen liikaa kiltteyttä. Tietoisesti vai vain osana tahdottomia käytösmalleja, siihen en ota kantaa. Liian kiltit vanhemmathan voivat tuottaa kiltin lapsen sijaan myös monsterin, joka on jo kapaloiässä oppinut, mistä narusta kannattaa nykiä, jos haluaa tanssittaa toista mitenkuten.
Tulen väkisinkin ajatelleeksi omia vanhempiani, joita on aina koulukiusattu ja jotka molemmat toimivat yksityisyrittäjinä (no, isä on jo eläkkeellä) siksi etteivät jaksa työpaikkailkeilyjä ja joilla ei edes ole ystäviä, me lapset vain ja pari muuta luottoSUKULAISTA. Jotka eivät juurikaan hae ihmiskontakteja, koska heidän mielestään ihmiset ovat keskimäärin pahoja ja epäluotettavia. Tätä mulle on toisteltu koko lapsuus - että kehenkään ei kannata luottaa. Ei edes omiin vanhempiin, koskaan ei voi olla varma toisista.
Hemmetti, sen yli on vaikeaa päästä. Vaikka kuinka itse on toista mieltä, joitain käytösmalleja on vaikeaa murtaa.
On se kovin ihmeellistä, että kasvatusta halveksitaan ja se on huonosti palkattu ala jne. kun kuitenkin maailma voisi olla hemmetin paljon parempi paikka, jos kasvatukseen panostettaisiin: kukaan ei enää löisi lapsiaan, opettaisi näitä monstereiksi tai liian kilteiksi jne. Mulla nousee niskakarvat pystyyn joka ikinen kerta, kun joku poikivista tuttavistani vastaa tiedusteluuni, haluaisivatko muutaman hyvän psykan/kasvatuksen alan teoksen vauvalahjaksi: “No ei me tarvita, aina ennenkin on lapset kasvatettu kunnon kansalaisiksi ilman mitään oppaita.”
Kunnon kansalaisiksi, joo. Entäpä onnellisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi? Onko se liikaa toivottu?
“Kaipa kiltteyden ongelma on pitkälti siinä, että ideaalimaailmassa se toimisi hienosti, mutta todellisessa maailmassa liikkuu liian paljon typeriä ja itsekkäitä paskiaisia, jotka osaavat käyttää taitavasti hyväkseen liikaa kiltteyttä.”
Täsmälleen niin. Jos kaikki olisivat liian kilttejä, se kiltteys ei edes olisi liiallista vaan luonnollista, ja maailma olisi paljon parempi paikka; jos kaikki joustaisivat, tilaa olisi kaikille eikä kukaan kärsisi kiltteydestään. Harmillista, että yksikin hyväksikäyttäjä riittää rikkomaan koko homman.
“Tätä mulle on toisteltu koko lapsuus - että kehenkään ei kannata luottaa. Ei edes omiin vanhempiin, koskaan ei voi olla varma toisista.”
Tuo kuulostaa ihan kuin minun omalta asenteeltani. En osaa sanoa, onko minulle toisteltu tuota, tai mistä sen olen oppinut. No ainakin minusta tuntuu, että isäni ajattelee myös näin, joten ainakin sieltä sitä on varmasti tullut kulttuuriperimänä.
“On se kovin ihmeellistä, että kasvatusta halveksitaan ja se on huonosti palkattu ala jne.”
Totta. Ehkä se kertoo ikävällä tavalla siitä, miten vähän kasvatuksesta tiedetään: sitä, mitä ei ymmärretä, ei arvosteta.
Viimeksi tällä viikolla sain taivastella jonkun ajatusta siitä, että ehkä niitä lapsia on silloin tällöin pakko vähäsen kurittaa fyysisesti. Ehkä se on vähän paljon parempi tilanne, että sitä vähäistä fyysistä kuritusta (tukistaminen tai sen semmoinen) joutuu taivastelemaan kuin joutua kasvokkain jonkun semmoisen kanssa, joka uskoo suoranaiseen hakkaamiseen, mutta kyllä se on minusta siltikin järkyttävää, miten takapajuisesti tästä vieläkin ajatellaan. Eipä ole kovin kauan siitäkään, kun itsekin vielä ajattelin, että pieni fyysinen kuritus voi toisinaan olla tarpeen.
“No ei me tarvita, aina ennenkin on lapset kasvatettu kunnon kansalaisiksi ilman mitään oppaita.”
Ja kuinka sujuvasti silloin unohtuvatkaan kaikki ne lapset, joista ei kunnon kansalaisia tullutkaan - mainitsemistasi onnellisista ja tasapainoisista puhumattakaan!
Minusta tuntuu ettei minua ole kasvatettu kiltiksi, vanhempani eivät ainakaan kilttejä ole. Enemmän hyviä.
Minusta kiltteys vaikuttaa enemmän opitulta reaktiolta, kiltti ihminen alistuu, asettaa toisten toiveet omiensa edelle, haluaa miellyttää. Kiltteys tuntuu yksipuoliselta, kiltti on se joka aina taipuuja joka ajattelee muita. Hyvä ihminen on vaikeampi, voi olla että hän jossain tilanteissa käyttäytyy kuin kiltti mutta hyvyys vaikuttaa tietoisemmalta jollain tavalla. Tai enemmän luonteenpiirteeltä. Hyvä on aktiivinen, kiltti passiivinen, tai jotain sellaista (ärsyttää kun on ajatellut asiaa ja keksinyt sanottavaakin mutta flunssa myötä aivot eivät toimi).
Joo - tuon liian kiltteyden saa kyllä selkänahassaan tuntea, kun ei niin kiltit siitä mennä tallustaa yli.
Itsea arveluttaa lapsien hankkiminen, kun tuntee, ettei olis oikeen pätevä antamaan niitä eväitä lapselle, mitä tässä maailmassa tarttee.
Ite oon yrittänyt rimpuilla aina tässä hommassa - kun ei pitäis alkaa oman kasvatuksensa uhriksi, varsinkin, kun näkee selvästi nämä syy seuraussuhteet. Ja silti sitten aina rumasti kiltteilee kaikkialla :)
Nt: “Kiltteys tuntuu yksipuoliselta, kiltti on se joka aina taipuuja joka ajattelee muita.”
Näin ollen määrittelet näköjään kaiken kiltteyden sellaiseksi, mitä minä pidän vain liiallisena kiltteytenä. Jos kiltteyden määrittelee noin niin silloin se ei ole hyvä ominaisuus.
“Hyvä ihminen on vaikeampi, voi olla että hän jossain tilanteissa käyttäytyy kuin kiltti”
Eli kyse on ilmeisesti aste-erojen erilaisesta nimittämisestä.
|Jani | Nt
------+-------------+---------------
hyvä |kiltti | vähän kiltti
huono |liian kiltti | kiltti
(No jopa on typerän näköinen oletustyyli näköjään pre-elementeille kommenteissa.)
Tässä ei siis määritellä hyvää ja huonoa, vaan taulukkon on poimittu molemmista vain kiltteyteen liittyvät käsitteemme.
“ärsyttää kun on ajatellut asiaa ja keksinyt sanottavaakin mutta flunssa myötä aivot eivät toimi”
Sinulla meistä kahdesta on sentään joku selitys sille, mikseivät aivot toimi! :)
V.: “Itsea arveluttaa lapsien hankkiminen, kun tuntee, ettei olis oikeen pätevä antamaan niitä eväitä lapselle, mitä tässä maailmassa tarttee.”
Minulla on täsmälleen sama syy olla haluamatta… tai ei haluamatta, mutta hankkimatta omia lapsia. Tosiasiassa en edes usko, että niin riittäviä eväitä, joita itseltäni edellyttäisin, on mahdollista kenenkään kyetä antamaan.
Minunkin olisi varmasti pitänyt puhua liiallisesta kiltteydestä. Minulle kiltteys on tällä hetkellä negatiivinen käsite, ehkä siksi että yritän kasvaa vahvaksi tai jotain.
Muistin sen ajatukseni, liittyen Veloenan kommenttiin. Kiltteyteen liittyy tottelevaisuus, siis lapsen kasvatuksen kannalta. Hyvyys taas todellakin vaatii kapinaa välillä (esim. Gandhi), minusta itsestäni ei siihen ole. Tottelen automaattisesti hölmöjäkin sääntöjä ja se ärsyttää.
Kunnon kansalaisiksi, joo. Entäpä onnellisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi? Onko se liikaa toivottu?
Olen kunnon kansalainen (koska maksan veroni ja muut sitoumukseni ajallaan, noudatan nopeusrajoituksia enkä rähinöi kaduilla). Sen lisäksi olen onnellinen ihminen, tasapainosta en niin tiedä!
Onnellisiksi tullaan, kun saadaan ja annetaan riittävästi rakkautta ja hyväksyntää. Tämä on ollut totta niin lapsuuskodissani kuin aikuiskodissani (ajoittain äidyn mollaamaan miestäni, joka välillä on täysi brontosaurus. Siitä ei silti pääse yli eikä ympäri, että rakkautta ja hyväksyntää hänkin tarjoilee niin minulle kuin lapsillemme).
Kun äitini teki kuolemaa sädehoitoklinikalla, hän arvioi kasvatustavoitteitaan ja niissä onnistumistaan. Hän sanoi pyrkineensä kasvattamaan meitä niin, että olisimme itsenäisiä, mutta toiset ihmiset huomioon ottavia. Hän koki onnistuneensa hyvin itsenäisyyskasvatuksessa, mutta epäonnistuneensa empatiakasvatuksessa.
Itsenäinen ihminen ei ole liian kiltti. Hän ei asettaudu ylikäveltäväksi. Jos itsenäisyys muuttuu itsekkyydeksi, häviää liian kiltteyden lisäksi myös hyvyys.
Hyvä, ei liian kiltti, ihminen on siis itsenäinen (itselleen hyvä), mutta empaattinen (toiselle hyvä).
PS Vartuttuani sen ikäiseksi kuin äitini oli kuollessaan, olen itseäni tarkkailemalla tullut siihen tulokseen, että äiti näki nuoressa minussa itsenäisyyden ylikorostuneena. Todellisuudessa olen turhan useinkiltisti antanut muiden tarpeiden ajaa omieni ohi. Paitsi että silloinkin olen kyllä yrittänyt selittää, että kysymyksessä oli oma itsenäinen valintani!
Sen sijaan äiti suri suotta epäonnistumistaan empaattiseksi kasvattajana. Oma ja sisarusteni ura ja elämä osoittavat, että toisista ihmisistä välittävässä kodissa kasvaminen on sittenkin tehnyt meistä itsestämmekin keskimääräisen välittäviä ihmisiä.
Nt: “Tottelen automaattisesti hölmöjäkin sääntöjä ja se ärsyttää.”
Ymmärrän, ja samaa vikaa on minussakin. En ehkä tosin niinkään automaattisesti, mutta en uskalla kapinoida ääneen. Tunnen vain kuristuvani hiljaa sisältäpäin, kun teen jotain, mitä en koe mielekkääksi.
Tuo oli hyvin sanottu, että hyvyys vaatii välillä kapinaa.
Äiti: Lieneekö äidilläsi ollut kanssa hiukan liian kiltteyden puolelle menevä käsitys siitä, missä empatian ja itsenäisyyden välinen raja menee ja kun omasi poikkesi siitä itsenäisyyden suuntaan, hän koki epäonnistuneensa? Ajatelin vain, kun minulla on vähän semmoinen käsitys, että tämä liika kiltteys on varsinkin naisten ongelma, ja että se kasvaa, kun mennään sukupolvia taaksepäin.
(Siitä edelleen tuli mieleeni juttu kauran uhrautujanaisista.)
Minä luulen, kuten Näkymätön tyttö kirjoitit, että liika kiltteys syntyy siitä kun ei hyväksy itseään, jolloin tarvitsee paljon enemmän muiden hyväksyntää. Tähän olisi apuna se, mistä Sun äitis kirjoitti - että vanhemmat onnistuisivat rakastamaan lapsiaan ja tarjoamaan sitä hyväksyntää.
Aidosti kiltti ihminen tuntee itsensä, ja myös hyväksyy itsensä, niin että uskaltaa olla eri mieltä, silloin kun se on tarpeen. Aidosti kiltillä voi olla varaa uhrautua (en vielä lukenut kauran juttua, joten tämä ei ainakaan sillä tavalla viittaa siihen), mutta sillä tavalla, että se ei ole ovimatoksi asettumista. Eli jotenkin niin, että osaa asettaa itselleen rajan, minkä jälkeen uhrautuminen on liiallista, tallattavana olemista. Ulkopuolinen ei ehkä näe, milloin on kysymys liian kiltistä, milloin aidosti kiltistä ihmisestä.
Ajattelen, että nämä ‘liian kiltti’ ja ‘aidosti kiltti’ ovat semmoisia ideaaleja, eli että ei kukaan ole täysin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä, ja vaihdellen eri tilanteissa.
No, olikohan tässä mitään, mitä ei olisi jo sanottu. ;)
Ovatko ne äidin pikku kullannuput aina niin kilttejä vai esittävätkö he vain aikuisten nähden kilttiä ? Muistan monta esimerkkiä ala-asteelta näistä, monesti tytöistä, jotka sitten kertoivat opettajalle kun Lasse (nimi muutettu) esimerkiksi kiroili välitunnilla tai ei syönyt kaikkea ruokaa. Lasse oli tuhma, ja nämä tytöt, olkoon vaikka Laura ja Paula (nimet keksitty) olivat kilttejä mallioppilaita. Hieman samaan tapaan kuin Simpsoneissakin on ne kaksi tyttöä, jotka Bartia kiusaavat kun opettaja ei näe. Kuitenkin nämä tytöt saavat kaiken kiitoksen ja päänsilitykset ja aikuiset luulevat heidän olevan kilttejä.
Tällä ajan takaa sitä, että näkyykö se kiltteys toisten silmissä ja sen perusteella leimautuu kiltiksi vai voiko se olla huomaamatonta ja kukaan ei sitä noteeraa vaikka olisitkin kovin kiltti ihminen ?
Pälli: “No, olikohan tässä mitään, mitä ei olisi jo sanottu”
No olihan toki, paljonkin!
Minä olen äärimmäisyyksien ihminen, enkä pelkästään sanoissani, mutta siltikin tässä tapauksessa täytyy täsmentää, että näitä äärimmäisyyksiä näkee hyvin harvoin käytännössä. Jos siis puheistani saa sen käsityksen, että ajattelen ihmisiä vaikka joko kiltteinä tai ei-kiltteinä tai muilla mustavalkoisilla mittareilla, niin se ei pidä paikkaansa.
“Aidosti kiltti ihminen tuntee itsensä, ja myös hyväksyy itsensä, niin että uskaltaa olla eri mieltä, silloin kun se on tarpeen.”
Ainakin minun kohdalla itseni hyväksymättömyys on mahdollinen syyllinen liikaan kiltteyteeni, joskaan minulle se ei ole niinkään ongelmallista siinä mielessä, ettäkö ajattelisin olevani muita huonompi, vaan ainoastaan sen takia, että muut hyväksyvät itsensä.
Minä en siis edes pinnistele hyväksyäkseni itseni, vaan en hyväksy itseäni siksi, etten ole itse asettamieni vaatimuksien veroinen - eikä ole kukaan muukaan, mistä syystä minulle on ongelmallista se, että muut käyttäytyvät siten kuin olisivat hyväksyttyjä (mitä ilmeisesti kokevat olevansa).
Tässä suhteessa olen ollut aistivinani tuon Veloenan ajattelevan (tai ehkä tuntea olisi tässä osuvampi verbi) omalla kohdallaan samoin.
pk_k: Sanoisin, että esimerkkisi kaltaisissa tapauksissa juuri se lapsi, joka ottaa kiusaamisen vastaan ilman, että kertoo siitä on nimenomaan tiellä kohti liikaa kiltteyttä (eivätkä kiusaajat siitä huolimatta suinkaan ole “aidosti” kilttejä). Jostain syystä sellainen lapsi ajattelee, että on kaikkein parasta, että hän pitää tämän kokemuksensa sisällään.
Syyt tähän haluttomuuteen puolustaa itseä voivat olla hyvinkin monimutkaiset, mutta siitä huolimatta esimerkkisi oli varsin oivalluksiatuottava, sillä juuri niitä syitä ja lasta tällaisessa tilanteessa pohtimalla on ehkä mahdollista päästä käsiksi siihen, mistä tämä nyt käsillä oleva liian kiltin ihmisen ilmiö on tehty.
Itselleni ero on selkeämpi kun ajattelee kiltteyden ja hyvyyden eroa - kiltteys tarkoittaen suunnilleen sitä mistä täällä on puhuttu liiallisena kiltteytenä ja hyvyys taas jotain oikeasti tavoiteltavaa, “oikeanlaista kiltteyttä”. Hyvä ihminen tekee niin kuin on oikein (kokee oikeaksi) riippumatta muiden mielipiteistä tai mitä muut ajattelevat tms. Ja tällä oikein tekemisellä tarkoitan että oikein itseään ja kaikkia muita kohtaan (ideaali). Kun taas kiltti yrittää ajattelee muita kyllä mutta ei itseään. Tavallaan oikein toimivan ihmisen teot ovat oikein riippumatta siitä mitä muut ajattelevat tai huomaako kukaan niitä; kiltteys taas huonossa merkityksessä on juuri muiden mieliksi tekemistä. Ja jos tekee aina muille mieliksi ei voi ottaa itseään ja omaa etuaan huomioon, ja tekee “väärin” itseään kohtaan. Tavallaan hyvä pyrkii toimimaan niin että hyväksyy itse toimintansa, kiltti taas hakee muiden hyväksyntää eli on mieliksi muille.
Itselläni sopiva työkalu on ollut juuri kiltteyden ja hyvyyden erottaminen toisitaan: hyvyys ja oikein tekeminen on tavoiteltavaa, kiltteys ei. Mutta se vaatii rohkeutta, pyrkimällä hyvyyteen, asettamalla tavoitteet ja rajat (esim. periksiantamiselle) itse, siis sen mukaan minkä kokee oikeaksi, toiminta ei useinkaan ole ulkoisesti suoraan muiden mieleen.
Arnaía: Vaikuttaa siltä, että terminologiasi on samoilla linjalla Näkymättömän tytön kanssa juuri tuolta kiltteyden ja minun liiaksi kiltteydeksi nimittämäni asian osalta.
“Hyvä ihminen tekee niin kuin on oikein (kokee oikeaksi) riippumatta muiden mielipiteistä tai mitä muut ajattelevat tms. Ja tällä oikein tekemisellä tarkoitan että oikein itseään ja kaikkia muita kohtaan (ideaali). Kun taas kiltti yrittää ajattelee muita kyllä mutta ei itseään.”
Minä väittäisin, että kyllä kilttikin ihminen tekee sen, mikä on oikein, jos se on sellaista, että se on oikein itseä ja kaikkia muita kohtaan. Kiltin ihmisen erottava tilanne syntyy, kun se, mikä on oikein itseä kohtaan on ristiriidassa sen kanssa, mikä on oikein muita kohtaan. Tällöin kiltti ihminen valitsee sen, mikä on oikein muita kohtaan. Tästä syystä haluan kiltteyden hyvyyden arvioimiseksi liittää siihen sen määrän: toisinaan tapahtuvana se on hyvä, mutta liian usein tapahtuvana huono.
“Tavallaan hyvä pyrkii toimimaan niin että hyväksyy itse toimintansa, kiltti taas hakee muiden hyväksyntää eli on mieliksi muille.”
Ymmärrän. Kyse on erilaisista ohjenuorista.
Entäpä, jos hyvä ihminen toimii oman ohjenuoransa mukaan niin kuin kiltti ja asettaa muiden edun oman etunsa edelle (sillä sehän ei välttämättä ole ristiriidassa sen kanssa, että voisi hyväksyä toimintansa) - onko hän silloin kiltti, vaiko edelleen hyvä, ja toiminta vain näyttää kiltin toiminnalta?
“Itselläni sopiva työkalu on ollut juuri kiltteyden ja hyvyyden erottaminen toisitaan: hyvyys ja oikein tekeminen on tavoiteltavaa, kiltteys ei.”
Luulen ymmärtäväni tämänkin. Ja olet oikeassa, että tällaisella jaottelulla se hyvyyden tavoittelu tosiaankin vaatii rohkeutta, ainakin, jos tämän hyvän ja kiltteyden erottamisen on joutunut tekemään itse (eli ei ole pienenä saanut siihen ulkopuolista mallia).
Ongelma on, vaikka kuinka olisit oikeamielinen ja kirkasotsainen kiltti, kukaan ei piittaa. Ei kukaan. Isoäidin oikeasti, ei piittaa, jos et pidä puoliasi, kun päältäsi kävellään tai oikeuksiasi rikotaan.
Olet se mukava tyyppi, joka on aina valmiina auttamaan kaikkia, ei koskaan sano kenellekkään pahasti ja jonka puoleen voi aina kääntyä. Jos joku sinua solvaa niin olet vain hiljaa ja pyrit poistumaan huomaamatta paikalta. Mielellään vältät tilanteita joissa voit joutua puolustautumaan tai korottamaan ääntäsi.
Ja sitten jos erehdyt jonain päivänä hieman oikeuksiasi puolustamaan, auta armias mikä mekkala siitä syntyy! Kuin tuo kehtaa !? Tuo hissukka ?!
Niin ja se Lasse, josta aikaisemmin kirjoitin, eihän hänellä ole mahdollisuutta puolustautua, hänhän teki väärin ja sillä hyvä. Laura ja Paula taas tekivät aivan oikein kertoessa opelle. Joten sillä sipuli, niinku Gustafsson sano.
Mielestäni ihminen ei perusluonteeltaan ole kiltti, vaan se on opittua. Onko Pikku-Hukka oikeasti kiltti ? Alunperinhän se piirrettiin ilkeämmäksi kuin Sepe. Itseäni on aina ärsyttänyt lukea sitä Pikku-Hukkaa, kun se muka on aina niin kiltti. Toinen on Pepi, sitä ei koskaan jaksa lukea kokonaan, eikä Hiawathaa sen paremmin.
pk_k: Näinhän se on: ei sillä kiltteydellä ole mitään merkitystä. Ellei se satu yksiin tuon Arnaían mainitseman hyvän, eli oman oikein tekemisen uskon kanssa, siitä ei saa mitään palkintoa.
Mainitsemasi kolme hahmoa olivat minusta Aku Ankan tylsintä antia. Vaan vastakos minua vituttivat ne Akun omat seikkailut, joissa se yritti parhaansa, ja sitten lopulta kaikki muut pilasivat sen touhut ja olivat käymässä sen kimppuun. How fucked up is that?
Kiltteydessä lienee samat ulottuvuudet kuin riippuvuudessakin: on hyvää kiltteyttä kuten riippuvuuttakin ja huonoa kiltteyttä.
Meitä naisia tunnetusti kasvatetaan kilteiksi, myöntyviksi eikä vihan ilmaiseminen ole sopivaa. Niinpä se voikin naamioitua kiltteyden kaapuun. Eiköhän jokainen meistä tunne “kilttejä” ihmisiä, jotka itseasiassa käyttävät valtaa tällä kiltteydellään. Kiltteys voi kai olla myös vastuun pakoilua.
Ja millaisia tunteita kiltteys kiltissä herättää? Aika tavanomaista tuntuu olevan se, että kiltti kokee antaneensa kaikkensa, saamatta mitään vastineeksi, katkeroituu ja vetää marttyyrikortin esiin.
Minä pidän sloganinani tätä: “Älä ole kiltti, vaan vaadi!” ;-)
Kiitos, kiitos, kiitos kiltit lapset tästä syvästä keskustelusta! Ei mitään omaperäistä lisättävää. Tiina K kirjoitti, että kiltteys voi olla vastuun pakoilua. Lähtisiköhän tämä purkautumaan vaikka siitä, että kiltti opettelisi hyväksymään tuhmuuttaan, keskinkertaisuuttaan ja keskenkasvuisuuttaan vaikkei tietysti saakaan siihen tukea; sepä tuhmuudessa niin pahalta kiltistä tuntuukin, silloin asettuu vastuuseen vailla tukea ja hyväksyntää. Olisi siis kiltti ensin itseään kohtaan. Itse (liian?) kilttinä tunnistan, että itselleen on hyvin vaikea sallia mitään tuhmaa ja alamittaista. Ristiriitoja syntyy, kun noita ominaisuuksiaan itseltään piilottelee. - Toisaalta toisten “tuhma” kohtelu juontuu itsensä aliarvostamisesta. Ei näe omaa vaikutustaan eikä sen epäoikeudenmukaisuutta, koska kokee olevansa alakynnessä ja päähänpotkittu löhtökohtaisesti.
Tuhmuuden nostaminen esille kiltteyden vastakohtana tuntuu paljastavan sen, mitä tähänastisessa keskustelussa on pidetty kiltteytenä, yksiulotteisuuden: tuhmahan voi tehdä tuhmuuksia, jotka eivät kovinkaan suoranaisesti liity sosiaalisiin tilanteisiin, ihmisten välittömään kanssakäymisiin. Ääriesimerkkinä voisi ajatella vaikkapa yhteisen omaisuuden tuhoamista tai myymälävarkautta.
Tuo manisin (maniksen?) lausahdus, että tuhmuudessa kiltistä tuntuu pahalta se, että silloin asettuu vastuuseen vailla tukea ja hyväksyntää, oli minusta hyvin sanottu. Jos tähän liittäisi tuon Arnaían aiemman hyvyysajattelun, niin se sisältäisi sekä kiltin että tuhman, ja tästä tuen ja hyväksynnän puutteesta johtuen se vaatii sitä rohkeutta.
Täytyy kyllä sanoa, että jos puolen vuoden keikkani Suomen armeijassa jotain opetti, niin se oli juuri se, että pelkästään kiltti ei kannata olla. Se on yksinkertaisesti järjetöntä, koska silloin jää alakynteen, eikä palkkana ole mitään muuta kuin oman pään sisäinen marttyyrinkruunu.
Minusta joskus tuntuu että kiltti ihminen (tai ehkä vain minä itse) pitää itseään muita parempana. Hän ei valehtele eikä varasta eikä ryyppää eikä ylitä katua punaisilla, ei niin kuin se tuhma massa, jonka yläpuolella kiltti ihminen on. Jos hän ei saa hyväksyntää tässä maailmassa niin ainakin seuraavassa (jos siis sattuisi uskomaan tuonpuoleiseen mitä minä en tee). Kun aloin käyttämään vähän alkoholia niin vaikeinta siinä oli hyväksyä että olen kuin kaikki muutkin, yhtä “paha”. Eikä absolutismi ollut tehnyt minusta yhtään sen parempaa ihmistä.
Ajatukseni ovat vähän sekavia enkä ole varma olenko oikeasti sitä mieltä mutta tuntuu että kiltteyden ja hyvyyden erottaa toistaan motiivit, teot voivat olla aivan samat. Kiltti toimii saadakseen hyväksyntää, miellyttääkseen muita, koska säännöissä niin sanotaan, koska niin on käsketty tai koska se on yleinen normi. Hyvä ihminen toimii koska niin kuuluu tehdä, omantuntonsa pohjalta, muita auttaakseen (hyvyys on aika ongelmallista, mikä on oikeastaan hyvää, omatunto ei ehkä ole aina oikeassa). Tai jotain sellaista. Jos kiltti törmää koulukiusaukseen hän kantelee opettajalle, hyvä taas puuttuu tilanteeseen itse.
Jos hyvyyteen liittyy rohkeus onko kiltteydessä aina (yleensä) mukana arkuutta?
Olisin samoilla linjoilla Janin kanssa, hyvä arvioi tilannekohtaisesti onko oma etu vai muiden tärkeämpää, kun taas liian kiltti asettaa muiden edun aina omansa edelle.
“Entäpä, jos hyvä ihminen toimii oman ohjenuoransa mukaan niin kuin kiltti ja asettaa muiden edun oman etunsa edelle (sillä sehän ei välttämättä ole ristiriidassa sen kanssa, että voisi hyväksyä toimintansa) - onko hän silloin kiltti, vaiko edelleen hyvä, ja toiminta vain näyttää kiltin toiminnalta?”
Öh, en nyt tarkoittanu että hyvä ja kiltti olisivat toisensa poissulkevia kategorioita; tavallaanhan hyvä ihminen on kiltti juuri sillätavalla kuin kiltteys on “hyvä” ominaisuus, viemättä sitä liiallisuuksiin. Ja voihan tulla vastaan tilanne että hyvä ihminen toimiessaan oman moraalitajunsa mukaan toimii ulkoisesti sellaisella tavalla että muut pitävät liian kilttinä. Eli olisin Näkymättömän Tytön kanssa samaa mieltä että huonon kiltteyden ja hyvän, tai hyvyyden, ero on motivaatiossa.
Tuli mieleen että eihän se opettajalle kanteleva tyttö ole “oikeasti” kiltti vaan esittää kilttiä, kantelee muiden virheistä korostaakseen omaa virheettömyyttään ja asettaakseen itsensä edulliseen valoon. Viisas opettaja tietysti olisi kannustamatta kanteluun ja palkitsematta siitä.
Ehkä suurin ero mielestäni on että kiltti pitää olla jotta saa jälkiruokaa, muut pitäisivät tms (siis palkkion takia, ei kiltteyden itsensä takia) mutta hyvyyttä tulisi (ainakin minun omantuntoni mielestä) tavoitella sen itsensä takia. Juuri siksi kiltti tarvitsee yleisöä ja kiitosta.
Minä valehtelen ja ylitän kadun punaisilla tuntematta minkäänlaisia tunnontuskia, mutta pidän silti itseäni liian kilttinä. Tässäkin taitavat tulla esiin käsite-erot: minä liitän sen kiltteyden hyvin (liian?) vahvasti juuri kanssakäymistilanteisiin. No, valehteleminenkin tietysti liittyy niihin, mutta en minä valehtele kuin tarvittaessa ja yleensä vain sujuvoittaakseni asioita ventovieraiden kanssa.
Absolutisti minä sen sijaan olen ja totta tosiaan, pidän itseäni siinä suhteessa muita parempana. Samalla tavalla kuin pidän itseäni tupakoitsijoita parempana ja kahvinjuojia parempana. Tämän lisäksi pidän sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät kontrolloimaan syömistään, itseäni parempana, koska minä en siihen pysty.
Mutta minulle, toisin kuin Näkymättömälle tytölle, säännöt eivät ole tärkeitä - tai tarkemmin sanottuna itseni ulkopuolelta asetetut säännöt eivät ole tärkeitä. Itse asiassa minä päin vastoin inhoan niitä, sillä koen, että jokaisen pitäisi tehdä kuten minä: luoda omat sääntönsä siten, että ne jättävät tilaa myös toisille, ja kyetä myös noudattamaan niitä. Nämä itse asetetut säännöt, niiden noudattaminen sitten puolestaan onkin minulle aivan ylivertaisen tärkeää.
Arnaía: “Öh, en nyt tarkoittanu että hyvä ja kiltti olisivat toisensa poissulkevia kategorioita; tavallaanhan hyvä ihminen on kiltti juuri sillätavalla kuin kiltteys on »hyvä« ominaisuus, viemättä sitä liiallisuuksiin.”
Ok. En vihjannutkaan niin että olisit tarkoittanut niiden olevan toisensa poissulkevia, vaan esitin hypoteettisen kysymykseni vain testatakseni, olinko ymmärtänyt oikein, mitä tarkoitit. Vaikuttaa siltä, että olin.