Kiltteys, hyvyys ja liian kiltit ihmiset
#1465. Perjantai, 26. elokuuta 2005 klo 0.36.36, kirjoittanut Jani. 25
Näkymätön tyttö siteerasi juuri Seela Sellaa aiemman, kiltteyttä käsitelleen juttunsa jatkoksi. #
“Kiltteys ja hyvyys sekoitetaan usein keskenään, vaikka ne eivät ole sama asia, Seela pohtii. Hän haluaisi olla hyvä mutta ei kiltti. Kiltteys saa hänet jopa raivostumaan.
–En haluaisi aina olla se joka ottaa muut huomioon. Haluaisin, että muut ottaisivat minut huomioon. Mutta ei se mihinkään muutu enää. Ehkä minulla olisi pitänyt olla se murrosikä joskus.” #Seela Sella Kodin kuvalehdessä 15/05
Näkymätön tyttö #
Kiltteys sanana, käsitteenä on kokenut inflaation johtuen siitä, että sen merkitys on laajentunut. Siitä on tullut lähestulkoon synonyymi periksiantamiselle, myötäilylle ja tahdottomuudelle. #
Tämä on ongelmallista siksi, että lähtökohtaisesti meistä useimmille varmaankin on pienenä päähän iskostettu, että kiltteys on hyvä ja tavoiteltava ominaisuus. Kun ominaisuuden nimen merkitys muuttuu, ei varhain syntynyt mielijohteemme siihen nimeen liittyvästä hyvyydestä muutukaan. Ehkä tässä on yksi selitys sille, miksi uskonnoissa sanojen merkityksestä pyritään pitämään kiinni poikkeuksellisen tiukasti; näin estetään tällainen pitkän ajan kuluessa tapahtuva hyvän uudelleenmäärittely. #
Mitä sitten on se alkuperäinen kiltteys, joka meille pienenä on hyväksi opetettu? Ei se ole kokonaan edellä listaamistani, huonolta kalskahtavista ominaisuuksista poikkeava, vaan uskoakseni kyse on osittain samoista asioista, mutta eri määrissä: periksiantaminen silloin tällöin, myötäily olosuhteiden vaatimuksesta, kyky joustaa on hyvä. Näitä lapsessani havaitessani ainakin minä kehuisin häntä kiltiksi. #
Entäpä jos lapsi sattuu olemaan perfektionisti ja älykäs sanan siinä merkityksessä, että hän on erittäin terävä havaitsemaan säännönmukaisuuksia ja toimintansa ja niitä seuraavien ilmiöiden välisiä yhteyksiä? Mieleeni hiipii ajatus, että silloin lapselle on täysin luonnollista poimia nämä samat, kiltteyden taakse kätkeytyvät ominaisuudet ja venyttää ne äärimmilleen kiltteytensä maksimoiseksi. Sitä lapsi ei voi tietää, että tuloksena oleva, aina periksiantava, myötäilevä, tahdoton persoona ei enää olekaan hänelle itselleen niin edullinen, kuin voisi olettaa siitä, että hänen pyrkimyksenään on ainoastaan ollut maksimoida kiltteytensä. #
Miksei sitten kaikista tule liian kilttejä? Tuskin se johtuu pelkästään älykkyyseroista. Edellä kehittelemääni hypoteesia voisi jopa jatkaa niinkin, että kaikkien lasten, joiden kasvatuksessa kiltteyttä korostetaan hyvänä ominaisuutena, ja jossa kiltteyteen liitettävät ominaisuudet ovat johdonmukaisia, on mahdollista löytää tämä sama punainen lanka, joka takaa sen, että lapsi voi pitää itseään kilttinä pysyvästi. #
Kiltteyden korostaminen ei suinkaan ole universaali kasvatustapa ja surullisen paljon on varmasti sellaisiakin kasvattajia, jotka hämmentävät lastaan vaatimalla tältä kiltteyttä tarjoamatta kuitenkaan samalla tälle johdonmukaista mallia siitä, mitä kiltteydellä tarkkaan ottaen tarkoittavat. #
Mutta mikäli vaihtoehdot ovat nämä, koko kiltteyttä korostava kasvatuskulttuurin kannattavuus asettuu kyseenalaiseksi: lapsen vaihtoehdothan ovat tällöin joutua hämmentävän kasvatuksen takia pysyvästi vaille kokemusta kiltteydestä (eli hyvyydestä) tai sitten kehittyä lähtökohtanani olleeksi liian kiltiksi ihmiseksi. Onko aika heittää koko kiltteysajattelu romukoppaan, vai onko olemassa kolmaskin vaihtoehto? #
Sellainen voi olla olemassa. Minun on vaikea kuvata sitä, koska olen itse aivan ilmiselvästi juuri tätä liian kilttiä lajia ja siten en ole koskaan saanut siitä omakohtaista kokemusta, mutta pystyn kuitenkin ikään kuin näkemään utuisen hahmon siitä käyttämällä pelkästään mielikuvitustani. #
Tämä kolmas vaihtoehto syntyy siitä, että vanhemmilla on tarjota lapselle työkalut tämän yksioikoisen kiltti = tahdoton = hyvä -ketjun katkaisemiseksi. Siihen kyetäkseen vanhempien on luultavasti itsensä täytynyt kyetä katkaisemaan se aikoinaan omalla kohdallaan. Tämän merkitys on selvempi kääntäen sanottuna: vanhempi, joka on itsekin liian kiltti, ei luultavasti kykene lapselleen näitä työkaluja antamaan. #
Sen kohdalla, mitä ne työkalut ovat, minun utuinen hahmoni on liian utuinen. Minulta kun ne työkalut puuttuvat. #
Kiltteys ja hyvyys saattavat olla jopa ristiriidassa - ainakin itse ajattelisin, että hyvyys vaatii toisinaan repäiseviltäkin tuntuvia toimia (jeesus temppelissä - apua, tää kuulostaa niin jenkeiltä et jeesus heti ekaks - ja aineista sekaisin olevan ystävän kiristämällä pakottaminen hoitoon tms.) jotka sitten pidemmällä aikavälillä paljastuvat paremmiksi kokonaisuuden kannalta kuin ne kiltit “ok, se on teidän elämä” -toimet. On vaikeaa olla hyvä.
Kaipa kiltteyden ongelma on pitkälti siinä, että ideaalimaailmassa se toimisi hienosti, mutta todellisessa maailmassa liikkuu liian paljon typeriä ja itsekkäitä paskiaisia, jotka osaavat käyttää taitavasti hyväkseen liikaa kiltteyttä. Tietoisesti vai vain osana tahdottomia käytösmalleja, siihen en ota kantaa. Liian kiltit vanhemmathan voivat tuottaa kiltin lapsen sijaan myös monsterin, joka on jo kapaloiässä oppinut, mistä narusta kannattaa nykiä, jos haluaa tanssittaa toista mitenkuten.
Tulen väkisinkin ajatelleeksi omia vanhempiani, joita on aina koulukiusattu ja jotka molemmat toimivat yksityisyrittäjinä (no, isä on jo eläkkeellä) siksi etteivät jaksa työpaikkailkeilyjä ja joilla ei edes ole ystäviä, me lapset vain ja pari muuta luottoSUKULAISTA. Jotka eivät juurikaan hae ihmiskontakteja, koska heidän mielestään ihmiset ovat keskimäärin pahoja ja epäluotettavia. Tätä mulle on toisteltu koko lapsuus - että kehenkään ei kannata luottaa. Ei edes omiin vanhempiin, koskaan ei voi olla varma toisista.
Hemmetti, sen yli on vaikeaa päästä. Vaikka kuinka itse on toista mieltä, joitain käytösmalleja on vaikeaa murtaa.
On se kovin ihmeellistä, että kasvatusta halveksitaan ja se on huonosti palkattu ala jne. kun kuitenkin maailma voisi olla hemmetin paljon parempi paikka, jos kasvatukseen panostettaisiin: kukaan ei enää löisi lapsiaan, opettaisi näitä monstereiksi tai liian kilteiksi jne. Mulla nousee niskakarvat pystyyn joka ikinen kerta, kun joku poikivista tuttavistani vastaa tiedusteluuni, haluaisivatko muutaman hyvän psykan/kasvatuksen alan teoksen vauvalahjaksi: “No ei me tarvita, aina ennenkin on lapset kasvatettu kunnon kansalaisiksi ilman mitään oppaita.”
Kunnon kansalaisiksi, joo. Entäpä onnellisiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi? Onko se liikaa toivottu?